WALT WHITMAN: Song of Myself

Amerikassa koettiin 1800-luvun alussa suuria myllerryksiä: sen alue laajeni, sinne muutti valtava määrä siirtolaisia ja se sai itsehallinnon. Uusien näköalojen ilmapiirissä kukoistivat valistusaatteet. Seurasi ongelmiakin: kansanvaltaa käytettiin oman edun tavoitteluun, koettiin kaksi suurta talouskriisiä, ja konekulttuuri köydytti kansan henkistä pääomaa. Amerikkalaiset tavat ja elämännormit leimautuivat rahvaanomaisiksi. 1800-luvun puolivälin jälkeen kasvavat ongelmat saavuttivat kulminaatiopisteensä taistelussa orjuudesta. Kansallista erikoislaatua ilmaisemaan tarvittiin runoilijoita!

Nuori amerikkalainen kirjallisuus löysi tulkkinsa Walt Whitmanista (1819 – 1892). Kansojen kirjallisuuden (Kk) kirjasarjan osassa Realismi 1830 – 1860 Whitmania kuvaillaan kansan syvyyksistä nousseeksi geniukseksi, säännöttömäksi verbiksi, joka loi itsestään legendan, esitti kansanrunoilijan osaa. On tosin mielenkiintoista, kuinka Kk:ssa puolestaan legendan luomiseen osallistutaan: ”Oli kuin hänen ja maailman välillä ei olisi ollut mitään muuria, ei edes paljoa lajittelevaa minääkään. Toisinaan hänessä on käsittämätöntä, amorfista tuntua kuin nilviäisessä”. Myös Whitmanin runoilijaksi tulemista kuvataan Kk:ssa melkoisen maalailevin sanankääntein: ”Koskaan emme saa yksityiskohtaisesti tietää, millä tavoin hän löysi itsensä ja maailman ja tuli siinä yhteydessä runoilijaksi, ehkä mystisen näkemyksen loihtimana”. Runoilijuuden taustalla voidaan kuitenkin nähdä olevan muun muassa Whitmanin kiinnostus tähtitieteeseen, luonnontieteeseen, historiaan, etnologiaan, stoalaiseen ja epikurolaiseen filosofiaan sekä oman aikansa filosofien, romantikkojen (muun muassa Goethen!) ja transkendentalistien teoksiin. Lisäksi Whitman kohtasi kirjallisuusmiehiä ja taiteilijoita, matkusti, pohti ja uneksi.

Kk:ssa Whitman kuvataan hämmentäväksi hahmoksi. Hämmentynyttä oli myös hänen teostensa vastaanotto. Ne ovat herättäneet niin palvontaa kuin inhoakin. Leaves of Grass, jonka ensimmäinen runo Song of Myself on, ilmestyi vuonna 1855. Se oli ensinäkin kummallisen näköinen teos: ladelma oli isokokoinen, jotta loppusoinnuttomat, ”villit” runorivit saisivat tarpeeksi tilaa; teksti vyöryi kuin laavavirta ja teosta koristi kuva kansanomaisesti pukeutuneesta Whitmanista. Teoksen ulkonäköä värisyttävämpi oli kuitenkin sen sisältö. Käsittelen sisältöä niin, että nostan ensiksi esiin erään näkökannan, johon itse lukiessani kiinnitin eniten huomiota, minkä jälkeen esittelen suppeammin Kk:ssa tehtyjä huomioita.

Runossa puhuu Kk:n toimittajien mukaan elävä ihmisruumis; lihallinen ja kouriintuntuvasti läsnäoleva, ja puhujan kautta lukija kokeekin, millaista on olla nuoren ja terveen Walt Whitmanin kehossa. Whitman itse halusi, että hänen teostaan ei pidetä kirjana vaan olentona, toisena ihmisenä, johon lukija saa yhteyden. Mielestäni Whitmanin ajatus avaa mielenkiintoisen näkökulman runon kirjoittajan ja puhujan pohdintaan. Kk:ssa Whitmanista ja runon puhujasta puhutaan limittäin eikä niiden välille tehdä esimerkiksi sellaista selvää erontekoa, jota Anthony Easthope pitää Poetry as Discoursessa tärkeänä:

Whatever ghost walks the boards of the National Theatre or haunts the study of a reader of Songs and Sonets has stepped from the pages of a text, a script or a book, held by a twentieth-century hand.

(Tai 21^st-century hand meidän tapauksessamme, heh.) Toisaalta runon puhuja, minä, on nimeltään Walt Whitman. Jos olemme yhtä mieltä kirjailijan kuolemasta siinä mielessä, että häntä persoonana on turha etsiä hänen teoksensa sivuilta, niin voisiko Whitmanin ajatus teoksesta kohdattavana olentona kuitenkin tuoda jotakin lisää runon tulkintaan? Easthope lainaa Roland Barthesia: ”[I]n the text, only the reader speaks”. Voisiko se ”jotakin lisää” majailla runon vastaanotossa, jolloin ajatus teoksen kehollisuudesta ei liittyisikään sen kirjalijan tai puhujan tasoon, vaan nimenomaan teokseen tekstinä? Runon lopussa puhuja kohdistaa sanansa sinälle: 

 

Not I, not any one else can travel that road for you,

You must travel it for yourself.

- - -

Sit a while dear son,

Here are biscuits to eat and here is milk to drink,

But as soon as you sleep and renew yourself in sweet

clothes, I kiss you with a good-by kiss and open the

gate for your egress hence.

Runon puhuja näyttäytyy kuin vanhempana – tai opettajana:

He most honors my style who learns under it to destroy the

teacher.

Puhuja tarjoaa istumasijan, keksejä ja maitoa, mutta patistaa sitten kuulijaansa lähtemään – ja kenties parhaimmillaan tuhoamaan opettajansa tämän tyylikeinoin. Voisiko runossa kuvatun suhteen käsittää analogiana tekstin ja sen vastaanottajan väliselle suhteelle? Tekstin merkitys lähtökohtana saisi näin ollen suuren, lähes konkreettisenkin painon (jos otetaan whitmanilaisittain huomioon teksti jonakin jopa elollisena) samalla, kun tunnustettaisiin vastaanottajan itsenäisen tekemisen tärkeys – ja lisättäisiin tekstin ja vastaanottajan suhteeseen kehollisuuden aspekti (runous myös materiaalisena, kehollisena?). Mitä mieltä te olette: millaisia ajatuksia runon puhujan taso ja siihen liittyvä kehollisuus herätti teissä?

Kk:ssa todetaan, että runon puhuja laulaa itsestään, koska hän edustaa muita ja hänen laulunsa on vapauttava rikkauden, jota ”tavallinen mies” kantaa sisimmässään. Puhuja heijastaa koko maailman lukijalle olemuksensa kautta: olennaista on tasavertaisuus ja yhteistunto kanssaihmisiin. Tekstissä ylistetään naista ja miestä ja ruumista ja sielua (ja näiden välinen jännite leimaa Whitmanin koko tuotantoa). Aika ja tila näyttäytyvät fiktioina ja puhuja onkin kotonaan kaikkialla (tässäpä vertailukohtaa Baudelairen runon puhujan eskapismille ja kaipuulle!). Runoa leimaavat vapauden ja henkisen laajentumisen tunto. Runo on ”vapaa” ja säännötön ja noudattaa luonnollista puheenrytmiä. Sen äännemassaan on sulautettu kirjallisia sointuja esimerkiksi Raamatusta ja Shakespearesta ja vaalipuheen ja saarnan tyyleistä ja sen muoto rakentuu alkusoinnutuksista, sananvalinnoista, rytmistä ja lauseiden ja rivien pituuksista.

Leaves of Grassista on otettu lukuisia painoksia. Se on kielellinen kokeilu, jossa yhdistyvät aikakauden realismi, teknisyys, paatos, etsintä tavalla, joka jo enteilee ekspressionismia ja surrealismia. Siinä kudotaan yhteen Amerikan perinnön langat. Whitmanin tyyli on harvoin suoranaisen jäljittelyn mallina, mutta hänestä tuli maailmanmahti siinä liikkeessä, joka syntyi runouden muodon hajoittamiseksi ja aiheen ja kielen radikaaliksi vapauttamiseksi.

Millaisiin tulkintoihin Song of Myself teidät innotti? Haluaako joku jakaa lukukokemuksensa? Teittekö vertailuja jo lukemiimme teoksiin? Vangitsiko jonkun huomion nimenomaan runon säännöttömyys ja sen muotoseikat? Mielenkiinnolla keskustelua odottaa 

Laura

Johann Wolfgang van Goethe: Runotarten lemmikki


Saksalaisen romantiikan suuri vaikuttaja Goethe syntyi 1749 Frankfurt am Mainissa. Goethe lähti opiskelemaan lakitiedettä, mutta keskittyi mieluummin kirjallisuuteen. Hän kuitenkin valmistui lakitieteen lisensiaatiksi 1771.
  Goethe oli myös Weimarin valtion pääministeri ja työskenteli muun muassa rahaministerin tehtävissä. Goethe käsikirjoitti, ohjasi ja jopa näytteli Weimariin perustetussa teatterissa, ja historian henkilöiden keskinäisistä suhteista Goethen ja Friedrich Schillerin yhteistyö on kuuluisin. He muodostivat Weimarin klassismin ytimen ja lainasivat teoksiinsa paljon teemoja klassisesta antiikista. 
Goethe kuoli vuonna 1832 82 vuoden iässä.


Goethe edustaa Saksan 1767–1785 vallinnutta Sturm und Drang-kautta, jossa yksilön kokemukset ja tunteet ovat keskiössä. Taikun aikajanan mukaan ajan romantikolle oli tyypillistä ajatella, että vain subjektiivisella  kokemuksella ja äärimmäisellä omakohtaisuudella oli merkitystä. Kun äärimmäistä subjektiivisuutta ei voi jakaa kenenkään kanssa, metafyysinen yksinäisyys ja eristyneisyyden kokemukset korostuvat ja saattavat ajaa rakkaudessaan kituvan unelmoijan itsemurhaan. 


Goethessa eli voimakas Rousseaun henki. Heidän käsityksensä rakkaudesta kuitenkin poikkesivat toisistaan. Rousseaulle ajan mukaan rakkaus ja aviorakkaus sekä fyysinen ja henkinen rakkaus olivat kaksi eri asiaa. Wertherin rakkaus taas ei lankea fyysiseksi, eikä se ole pelkkä hengen tuote. Rakkaus on yhtä varma ja läsnäoleva kuin luonto, joka sille rajat asettaa. Romanttisessa taiteessa ei ole ihmisen asettamia sääntöjä klassismin mukaan.


Goethe oli perehtynyt antiikin kirjallisuuteen ja haki klassismin mukaan teemoja sieltä. 

Goethella oli tosielämän Lottensa. Hän rakastui 19-vuotiaaseen Charlotte Buffiin ja myöhemmin 17-vuotiaaseen Maximiliane von Larocheen. Ristiriidat kolmikoiden välillä ajoivat tulevan kirjailijan pois. Pettymyksensä hän purki kirjeiden muotoon, joka oli hänelle luonteva tapa kirjoittaa, mutta myös runoihin. Runotarten lemmikissä on useita rakkausrunoja, jotka kituvat sen kurimuksessa tai leiskuvat lemmen intohimoa.

Charlotte von Steinille osoittamassaan runossa Goethe kirjoittaa harhakuvitelmista, mihin rakastunut sortuu haaveissaan:


Of loving without knowing one another,

Of seeing in each what each never was,

Setting out anew towards the Dream Lover,

Faltering at phantom Danger’s course.

Runoissaan Goethe rakensi dialogia välillä puron ja pojan välille, välillä rakastavaisten välille, joskus kyyhkyn ja kotkan välille. Keijukaisten kuningas-runossaan Goethe paljastaa draamantaitajan kykynsä ja rakentaa jännitteen isän, pojan ja kuolemaan houkuttelevan Keijujen kuninkaan välille:

‘I love you, I’m charmed by your lovely form:

And if you’re not willing, I’ll have to use force.’

‘Father, my Father, he’s gripped me at last!

The Erlking’s hurting me, holding me fast! –

The Father shudders, faster he rides,

Holding the moaning child so tight,

Reaching the house, in fear and dread:

But in his arms the child lies dead.

Goethen Mignon on päähenkilö Wilhelm Meistersin vaellukset-romaanissa, ja Mignon toistuu myös hänen runoissaan. Ambroise Thomas sävelsi romaanin pohjalta oopperan.

Do you know the land where the lemon-trees grow

In darkened leaves the gold-oranges glow,

A soft wind blows from the pure blue sky,

The myrtle stands mute, and the bay tree high?

Goethen runoissa näkyy antiikin teemat ja romantiikan ajan henki. Rakkaus ja sen aiheuttama kärsimys on isossa osassa runojen henkilöiden henkistä elämää. Luonto ja sen kaikkivaltaisuus asettaa kehykset yksilöä ravistelevalle tunnemyrskylle, ja luontoon kaikki myöskin palautetaan.

Belindalle-runossa Goethe yhdistää luonnon ja rakkauden toisiinsa:

The springtime blossom in the meadow

Charms me less by far:

Where you are, Angel, is Love, and Virtue,

Nature is where you are.

Useat runot kertovat paimenesta, öisestä vaeltajasta, kalastajasta tai luonnon asukeista. Kalastaja-runossa on nähtävissä luonto/kulttuuri-vastakohtapari, jossa meri ja siinä asuva merenneito edustavat luontoa ja kalastaja luonnosta vieraantunutta kulttuuria. Merenneito edustaa totta kai myös feminiinille luonteenomaista villiä luontoa ja kalastaja maskuliinista, hallittua kulttuuria. Ennen kuin merenneito pitää kalastajalle liikuttavan puheensa, kalastajan sydän on ontto ja kylmä. Goethe käyttää toistoa ensimmäisen ja viimeisen säkeen alussa taitavasti ja rakentaa runoon näin pienen tarinan. Runo on myös hyvin aistikas: vesi sihisee, kastelee ja lopulta nielaisee miehen. Lopussa merenneito eli luonto vetää miehen eli kulttuurin meren syvyyksiin ja jäljelle jää hiljaisuus, luonnon rikkumaton rauha.

The water hissed, the water rose

Wetting his naked feet:

His heart so full of yearning, oh,

As if him his Love did greet.

She spoke to him, she sang to him:

All was soon done, and o’er:

She half pulling, he half sinking,

And he was seen nevermore.

Goethen tuotantoon kuului parikymppisestä kuolemaansa asti runoja, lauluja, balladeja, romaaneja, näytelmiä, antiikin tutkielmia, mietelmiä ja muuta kirjallista aineistoa. Goethen yksilön tunteiden herkkää kuvaamista ja luonnon väkeviä teemoja on ylistetty nimenomaan hänen runoissaan. Ne sopisivat nykyajankin rakkauslaulojen sanoituksiksi:

Must lie within her magic spell

And live where she may go.

How great the change, I tell!

Love! Love! Let me go!