Charles Baudelaire: Pahan kukkia

Charles Baudelaire syntyi 1821 Pariisissa. Hänen iäkäs isänsä kuoli Baudelairen ollessa 7-vuotias, eikä hän koskaan hyväksynyt äitinsä toista avioliittoa. Nuorena hänet erotettiin Pariisin sisäoppilaitoksesta huonon käytöksen vuoksi. Baudelairea kiinnosti boheemi taiteilijaelämä ja tajuntaa laajentavat aineet kuten oopiumi. Hän halusi kirjoittaa runoja, mutta kirjautui oikeustieteen opiskelijaksi. Vapaa taiteilijaelämä keskeytti opinnot.

1848 Baudelaire osallistui Euroopan hulluun vuoteen Pariisin barrikadeilla. Louis Napoleonin Pariisin modernisointi vanhoja rakennuksia kaatamalla jätti syvät jäljet runoilijaan, jonka on runoissaan nähty haikailevan vanhan Pariisin perään.

1852 hän julkaisi tutkielman Edgar Allan Poesta ja ranskannoksia Poen novelleista. Hän inspiroitui myös  Edouard Manetin maalauksista ja irlantilaisen Charles Robert Maturinin kauhuromanttisesta romaanista Melmoth the Wandererista.

Pahan kukkia (Fleurs du mal) ilmestyi 1857 ja poiki haasteen oikeuteen yleisten hyvien tapojen ja moraalin halventamisesta. Kuusi runoa määrättiin poistettavaksi kokoelmasta, ja ne julkaistiin Ranskassa uudestaan vasta 1949. Baudelaire kuoli pian toispuoleisen halvaantumisen jälkeen Pariisissa 1867.

Baudelaire myönsi olevansa keikari eli dandy. Hän rakasti matkustamista ja peitti pettymystään politiikkaan ja todelliseen elämään eroottisilla suhteilla, viinillä ja huumeilla. Ikävän maailman, tuhon, kuoleman ja sairauden maailman vastakohtana hänellä oli ideaalin maailma. Ideaali on todellisuutta suurempaa Kauneutta, mutta ei perinteisellä puhtaalla tavalla. Baudelaire näki kaunista sielläkin, missä toiset peittivät silmänsä. Baudelairen ideaalissa rakkaus oli mahdollinen ja synti sallittu. Pahan kukista kuvastuu kauhu kuolemaa ja sairautta kohtaan, mutta myös kaipuu kauniiseen, kivuttomaan maailmaan.

Pahan kukkia raivasi tietä modernismille ja symbolismille. Myös dekandenssiin (naturalismia ja sovinnaista moraalia vastustava, boheemia ja taiteellista elämäntyyliä edustava suuntaus) teoksella oli merkittävä vaikutus. Sen teemoiksi voi lukea maanpaon, rappion, synnit sekä kuoleman ja mielen pimeän puolen viehätyksen.

Baudelaire viehättää goottihenkisyydellään ja herkkyydellään, jolla hän ymmärtää rujoa ja raajarikkoa muttei puuterin alla piileskelevää sosiaalista moraalia. Baudelaire kirjoittaa myös Pahan kukissa vanhoista ja hyljeksityistä. Pienet vanhat naiset - runossa esiin kovertuu runoilijan herkkä ote kauhun ja kuolemankuvien alla:

”…Te rauniot! Perheeni! Aivot ainetta samaa!/ Sanon iltaisin teille jäähyväiset arvokkaat./ Missä huomenna Jumalan hirveä kämmen lamaa/ teitä, Eevat kahdeksankymmenvuotiaat?”

Aikaisempi runous ylisti kauneutta puhtaana ja luontomaisena. Baudelaire ylisti sitä modernismia ennustavasta näkökulmasta: hän rikkoo veistoksellisia rajoja ja tuo pimeyden kauneuden ytimeen.

Naiset ovat Baudelairelle (yllättäen) kaksijakoinen asia. He ovat hänelle muusia, hetkellisen kauneuden ruumillistumia ja helpotuksen keitaita todellisen maailman ikävään. Nimenomaan keitaita, sillä Baudelaire rinnastaa naiset luontoon. Toisaalta he ovat kuin vampyyreja, jotka vievät häntä kohti sairautta, kuolemaa; ikävän maailmaa. Ja niinhän joku tosiaan teki, koska Baudelaire kärsi kupasta.

”…se eikö kauhulla sinua koskaan täytä/kun suuri luonto salattuine aikeineen/sinua, synnin papitar, käyttää hyväkseen/-sinua, katala eläin-/luodakseen neroutta?”

ja

”… Jumala? Saatana? Enkeli? Seireeni? sillä/ ei väliä, vähentää-/sinä samettisilmäinen/sinä kuningatar, valo, tuoksu, rytmi!- jos millä/ voit maailman iljettävyyttä ja painoa hetkien!”

Suomentaja Yrjö Kaijärven mukaan Baudelairella oli suhde äitinsä kanssa, eikä hän sen vuoksi hyväksynyt äitinsä uutta avioliittoa. 

Baudelaire uskoi, että saatana ohjaa ihmisen päivittäisiä tekoja, ja että ihminen on saatanan tahdoton sätkynukke.

”…Ja Perkele ohjaa meitä ajomiehen lailla! (…) Mutta joukossa ajokoirien, sakaalien, apinoiden, skorpionien, käärmeiden (…) on yksi rumin, ilkein saastaisin siellä!/ Ja vaikka ei suuresti elehdi, hudakaan/se tahtoisi kernaasti autioittaa maan/ja kaikki luodut haukotukseensa niellä:/ Ikävyys!”

Albatrossi on voimakkaan symbolinen runo. Siinä Baudelaire vertaa runoilijaa laivan kannella kompuroivaan albatrossiin, jonka kauneutta maanpäälliset ilkkujat eivät ymmärrä. Haaska on myös mielenkiintoinen kontrastiltaan: runoilija vertaa ruumista avautuvaan kukkaan. Mädän, myrkyn, matojen kanssa samassa runossa esiintyy aurinko, nousevat ja laskevat aallot, veen virta ja sävel. Baudelaire loihtii kauhistuttavan kuvan kauniilla elementeillä. Runon ääni kertoo rakastetulle, että jonain päivänä mato häntäkin suutelee.

Teoksen viimeisessä runossa, Matka, Baudelaire kertoo matkasta maailmaan, joka runon mukaan on iäti samanlainen, tyhmyyden, pelon, sairauden värittämä. Runon ääni pyytää kapteenia eli Kuolemaa irrottamaan köydet kohti jotain uutta:

" Nyt myrkkyäs kaada, että se voimaa toisi!/ Nyt tahtomme on - tuli polttaa jo aivoja niin -/ syvään sukeltaa, sama, Helvetti, Taivasko oisi/ nyt etsimään uutta, Tuntemattoman syvyyksiin!"

Ehkä Taivas ja Helvetti maan päällä on jo nähty?

Annika