WALT WHITMAN: Song of Myself

Amerikassa koettiin 1800-luvun alussa suuria myllerryksiä: sen alue laajeni, sinne muutti valtava määrä siirtolaisia ja se sai itsehallinnon. Uusien näköalojen ilmapiirissä kukoistivat valistusaatteet. Seurasi ongelmiakin: kansanvaltaa käytettiin oman edun tavoitteluun, koettiin kaksi suurta talouskriisiä, ja konekulttuuri köydytti kansan henkistä pääomaa. Amerikkalaiset tavat ja elämännormit leimautuivat rahvaanomaisiksi. 1800-luvun puolivälin jälkeen kasvavat ongelmat saavuttivat kulminaatiopisteensä taistelussa orjuudesta. Kansallista erikoislaatua ilmaisemaan tarvittiin runoilijoita!

Nuori amerikkalainen kirjallisuus löysi tulkkinsa Walt Whitmanista (1819 – 1892). Kansojen kirjallisuuden (Kk) kirjasarjan osassa Realismi 1830 – 1860 Whitmania kuvaillaan kansan syvyyksistä nousseeksi geniukseksi, säännöttömäksi verbiksi, joka loi itsestään legendan, esitti kansanrunoilijan osaa. On tosin mielenkiintoista, kuinka Kk:ssa puolestaan legendan luomiseen osallistutaan: ”Oli kuin hänen ja maailman välillä ei olisi ollut mitään muuria, ei edes paljoa lajittelevaa minääkään. Toisinaan hänessä on käsittämätöntä, amorfista tuntua kuin nilviäisessä”. Myös Whitmanin runoilijaksi tulemista kuvataan Kk:ssa melkoisen maalailevin sanankääntein: ”Koskaan emme saa yksityiskohtaisesti tietää, millä tavoin hän löysi itsensä ja maailman ja tuli siinä yhteydessä runoilijaksi, ehkä mystisen näkemyksen loihtimana”. Runoilijuuden taustalla voidaan kuitenkin nähdä olevan muun muassa Whitmanin kiinnostus tähtitieteeseen, luonnontieteeseen, historiaan, etnologiaan, stoalaiseen ja epikurolaiseen filosofiaan sekä oman aikansa filosofien, romantikkojen (muun muassa Goethen!) ja transkendentalistien teoksiin. Lisäksi Whitman kohtasi kirjallisuusmiehiä ja taiteilijoita, matkusti, pohti ja uneksi.

Kk:ssa Whitman kuvataan hämmentäväksi hahmoksi. Hämmentynyttä oli myös hänen teostensa vastaanotto. Ne ovat herättäneet niin palvontaa kuin inhoakin. Leaves of Grass, jonka ensimmäinen runo Song of Myself on, ilmestyi vuonna 1855. Se oli ensinäkin kummallisen näköinen teos: ladelma oli isokokoinen, jotta loppusoinnuttomat, ”villit” runorivit saisivat tarpeeksi tilaa; teksti vyöryi kuin laavavirta ja teosta koristi kuva kansanomaisesti pukeutuneesta Whitmanista. Teoksen ulkonäköä värisyttävämpi oli kuitenkin sen sisältö. Käsittelen sisältöä niin, että nostan ensiksi esiin erään näkökannan, johon itse lukiessani kiinnitin eniten huomiota, minkä jälkeen esittelen suppeammin Kk:ssa tehtyjä huomioita.

Runossa puhuu Kk:n toimittajien mukaan elävä ihmisruumis; lihallinen ja kouriintuntuvasti läsnäoleva, ja puhujan kautta lukija kokeekin, millaista on olla nuoren ja terveen Walt Whitmanin kehossa. Whitman itse halusi, että hänen teostaan ei pidetä kirjana vaan olentona, toisena ihmisenä, johon lukija saa yhteyden. Mielestäni Whitmanin ajatus avaa mielenkiintoisen näkökulman runon kirjoittajan ja puhujan pohdintaan. Kk:ssa Whitmanista ja runon puhujasta puhutaan limittäin eikä niiden välille tehdä esimerkiksi sellaista selvää erontekoa, jota Anthony Easthope pitää Poetry as Discoursessa tärkeänä:

Whatever ghost walks the boards of the National Theatre or haunts the study of a reader of Songs and Sonets has stepped from the pages of a text, a script or a book, held by a twentieth-century hand.

(Tai 21^st-century hand meidän tapauksessamme, heh.) Toisaalta runon puhuja, minä, on nimeltään Walt Whitman. Jos olemme yhtä mieltä kirjailijan kuolemasta siinä mielessä, että häntä persoonana on turha etsiä hänen teoksensa sivuilta, niin voisiko Whitmanin ajatus teoksesta kohdattavana olentona kuitenkin tuoda jotakin lisää runon tulkintaan? Easthope lainaa Roland Barthesia: ”[I]n the text, only the reader speaks”. Voisiko se ”jotakin lisää” majailla runon vastaanotossa, jolloin ajatus teoksen kehollisuudesta ei liittyisikään sen kirjalijan tai puhujan tasoon, vaan nimenomaan teokseen tekstinä? Runon lopussa puhuja kohdistaa sanansa sinälle: 

 

Not I, not any one else can travel that road for you,

You must travel it for yourself.

- - -

Sit a while dear son,

Here are biscuits to eat and here is milk to drink,

But as soon as you sleep and renew yourself in sweet

clothes, I kiss you with a good-by kiss and open the

gate for your egress hence.

Runon puhuja näyttäytyy kuin vanhempana – tai opettajana:

He most honors my style who learns under it to destroy the

teacher.

Puhuja tarjoaa istumasijan, keksejä ja maitoa, mutta patistaa sitten kuulijaansa lähtemään – ja kenties parhaimmillaan tuhoamaan opettajansa tämän tyylikeinoin. Voisiko runossa kuvatun suhteen käsittää analogiana tekstin ja sen vastaanottajan väliselle suhteelle? Tekstin merkitys lähtökohtana saisi näin ollen suuren, lähes konkreettisenkin painon (jos otetaan whitmanilaisittain huomioon teksti jonakin jopa elollisena) samalla, kun tunnustettaisiin vastaanottajan itsenäisen tekemisen tärkeys – ja lisättäisiin tekstin ja vastaanottajan suhteeseen kehollisuuden aspekti (runous myös materiaalisena, kehollisena?). Mitä mieltä te olette: millaisia ajatuksia runon puhujan taso ja siihen liittyvä kehollisuus herätti teissä?

Kk:ssa todetaan, että runon puhuja laulaa itsestään, koska hän edustaa muita ja hänen laulunsa on vapauttava rikkauden, jota ”tavallinen mies” kantaa sisimmässään. Puhuja heijastaa koko maailman lukijalle olemuksensa kautta: olennaista on tasavertaisuus ja yhteistunto kanssaihmisiin. Tekstissä ylistetään naista ja miestä ja ruumista ja sielua (ja näiden välinen jännite leimaa Whitmanin koko tuotantoa). Aika ja tila näyttäytyvät fiktioina ja puhuja onkin kotonaan kaikkialla (tässäpä vertailukohtaa Baudelairen runon puhujan eskapismille ja kaipuulle!). Runoa leimaavat vapauden ja henkisen laajentumisen tunto. Runo on ”vapaa” ja säännötön ja noudattaa luonnollista puheenrytmiä. Sen äännemassaan on sulautettu kirjallisia sointuja esimerkiksi Raamatusta ja Shakespearesta ja vaalipuheen ja saarnan tyyleistä ja sen muoto rakentuu alkusoinnutuksista, sananvalinnoista, rytmistä ja lauseiden ja rivien pituuksista.

Leaves of Grassista on otettu lukuisia painoksia. Se on kielellinen kokeilu, jossa yhdistyvät aikakauden realismi, teknisyys, paatos, etsintä tavalla, joka jo enteilee ekspressionismia ja surrealismia. Siinä kudotaan yhteen Amerikan perinnön langat. Whitmanin tyyli on harvoin suoranaisen jäljittelyn mallina, mutta hänestä tuli maailmanmahti siinä liikkeessä, joka syntyi runouden muodon hajoittamiseksi ja aiheen ja kielen radikaaliksi vapauttamiseksi.

Millaisiin tulkintoihin Song of Myself teidät innotti? Haluaako joku jakaa lukukokemuksensa? Teittekö vertailuja jo lukemiimme teoksiin? Vangitsiko jonkun huomion nimenomaan runon säännöttömyys ja sen muotoseikat? Mielenkiinnolla keskustelua odottaa 

Laura