Johann Wolfgang von Goethe: Runotarten lemmikki

vko 28

Keskusteluun osallistuivat kaikki

Raportin tekijä: Annika

Runotarten lemmikki: loppuraportti

Saksalaisen romantiikan suuri vaikuttaja Goethe syntyi 1749 Frankfurt am Mainissa. Goethe lähti opiskelemaan lakitiedettä, mutta keskittyi mieluummin kirjallisuuteen.

 Goethe oli Weimarin valtion pääministeri ja muun muassa rahaministeri. Goethe käsikirjoitti, ohjasi ja jopa näytteli Weimariin perustetussa teatterissa, ja historian henkilöiden keskinäisistä suhteista Goethen ja Friedrich Schillerin yhteistyö on kuuluisin.

Goethe edustaa Saksan 1767–1785 vallinnutta Sturm und Drang-kautta, jossa yksilön kokemukset ja tunteet ovat keskiössä. Taikun aikajanan mukaan ajan romantikolle oli tyypillistä ajatella, että vain subjektiivisella  kokemuksella ja äärimmäisellä omakohtaisuudella oli merkitystä.

Goethe oli itse vaeltaja ja täten Wanderer- runo asettuukin keskeiseksi kuvaksi Goethen runoudesta. Teivas Oksalan mukaan Wanderers Sturmlied-runo puolestaan edustaa parhaiten Strum und Drang-periodin runoutta. 

Parhaiten taitava kielenkäyttö, toisto ja mitallisuus saavat muotonsa Villiruusu-runossa, jonka ensimmäinen säe toi mieleen lastenrunon:

Sah ein Knab' ein Röslein stehn,
Röslein auf der Heiden,
war so jung und morgenschön,
lief er schnell, es nah zu sehn,
sah's mit vielen Freuden.
Röslein, Röslein, Röslein rot,
Röslein auf der Heiden. 

Toisaalta Vaeltajan myrskylaulussa ja Nerollista menoa-runossa nähtiin nerokulttitematiikkaa, jonka Oksala kertookin kuvaavan itseironisesti Sturm und Drang- kauden nerokulttia.

Goethessa eli voimakas Rousseaun henki. Heidän käsityksensä rakkaudesta kuitenkin poikkesivat toisistaan. Wertherille rakkaus ei ole pelkästään fyysistä tai pelkästään hengen tuotetta. Rakkaus on yhtä varma ja läsnäoleva kuin luonto, joka sille rajat asettaa. Romanttisessa taiteessa ei ole ihmisen asettamia sääntöjä, klassismin mukaan. Goethe haki paljon teemoja juuri antiikista ja sen teemoista:

Ympärilläni liidelkää, muusat
ja khariitit!
Se on vesi, se on maa
ja veden ja maan poika,
jonka yli vaellan
kuin jumala. 

 Keijukaisten kuningas-runossaan Goethe paljastaa draamantaitajan kykynsä ja rakentaa jännitteen isän, pojan ja kuolemaan houkuttelevan Keijujen kuninkaan välille.

Rakkaus ja sen aiheuttama kärsimys on isossa osassa runojen henkilöiden henkistä elämää. Luonto ja sen kaikkivaltaisuus asettaa kehykset yksilöä ravistelevalle tunnemyrskylle, ja luontoon kaikki myöskin palautetaan.

Belindalle-runossa Goethe yhdistää luonnon ja rakkauden toisiinsa:

Where you are, Angel, is Love, and Virtue,

Nature is where you are.

Kokoelman runoista välittyi kuva, jossa Goethe haluaa sekä paeta maailmaa että yhtyä siihen taiteensa kautta. Goethen koettiin sisällyttävän hienosti yhteen sielulliseen tapahtumaan tai hetkeen kuvan koko elämästä.
Kalastaja-runossa oli nähtävissä luonto/kulttuuri-vastakohtapari, jossa meri ja siinä asuva merenneito edustavat luontoa ja kalastaja luonnosta vieraantunutta kulttuuria. Merenneito edustaa feminiinille luonteenomaista villiä luontoa ja kalastaja maskuliinista, hallittua kulttuuria. Goethe käyttää toistoa ensimmäisen ja viimeisen säkeen alussa taitavasti ja rakentaa runoon näin pienen tarinan. Runo on myös hyvin aistikas: vesi sihisee, kastelee ja lopulta nielaisee miehen. Lopussa merenneito eli luonto vetää miehen eli kulttuurin meren syvyyksiin ja jäljelle jää hiljaisuus, luonnon rikkumaton rauha.

The water hissed, the water rose

Wetting his naked feet:

His heart so full of yearning, oh,

As if him his Love did greet.

She spoke to him, she sang to him:

All was soon done, and o’er:

She half pulling, he half sinking,

And he was seen nevermore.

Runo tulkittiin myös kaupunkikulttuuri/luonto-vastakohdaksi.

Luimme runoteoksen suomen, englannin ja saksan kielellä. Oksalan sukupuolittunut suomennos herätti hämmennystä: "Mielestäni ne pitäisi kääntää aivan tarkasti: "poika,/ joka ohdakkeita katkoo", koska juuri pojat käyttäyvät tällä tavoin."

Leinon suomennos varsinkin runosta Nerollista menoa sai kehua oivaltavasta suomen kielen käytöstään, joka toi liensitkö-sanavalinnan myötä mieleen rientämisen ja sitä kautta ajan ulottuvuuden runoon. Myös Mannisen suomennosvalinnat koettiin hyvin sopiviksi.

Goethe ei yltänyt lukupiiriläisten suosikeiksi, ehkä nykykorvaan liian juhlavan ja yliromanttisen kielen vuoksi.