Loppuraportti: Whitman

Walt Whitman: Song of Myself

• Viikko 30
• Keskusteluun osallistuivat kaikki
• Raportin kirjoittaja: Laura Väänänen

Nuori, itseään etsivä amerikkalainen kirjallisuus löysi 1800-luvun alussa tulkkinsa Walt Whitmanista (1819 – 1892). Kansojen kirjallisuus (Kk) -kirjasarjan osassa Realismi 1830 – 1860 Whitmania kuvaillaan kansan syvyyksistä nousseeksi geniukseksi, säännöttömäksi verbiksi, joka loi itsestään legendan muun muassa esittämällä kansanrunoilijan osaa. Lukupiirimme mielestä oli mielenkiintoista, kuinka Kk:ssa puolestaan legendan luomiseen osallistutaan: ”Oli kuin hänen ja maailman välillä ei olisi ollut mitään muuria, ei edes paljoa lajittelevaa minääkään. Toisinaan hänessä on käsittämätöntä, amorfista tuntua kuin nilviäisessä”. Myös Whitmanin runoilijaksi tulemista kuvataan Kk:ssa maalailevin sanankääntein: ”Koskaan emme saa yksityiskohtaisesti tietää, millä tavoin hän löysi itsensä ja maailman ja tuli siinä yhteydessä runoilijaksi, ehkä mystisen näkemyksen loihtimana”. Kk:n biografinen ote herätti lukupiirissämme hämmennystä.

Whitmanin teokset ovat synnyttäneet niin palvontaa kuin inhoakin. Leaves of Grass, jonka ensimmäinen runo Song of Myself on, ilmestyi vuonna 1855. Runossa puhuu Kk:n toimittajien mukaan elävä ihmisruumis: lihallinen ja kouriintuntuvasti läsnäoleva. Puhujan kautta lukija kokee, millaista on olla nuoren ja terveen Walt Whitmanin kehossa. Whitman itse halusi, että hänen teostaan pidetään kirjan sijaan olentona, toisena ihmisenä, johon lukija saa yhteyden. Whitmanin halu innoitti lukupiiriämme pohtimaan runon kirjoittajaa ja puhujaa. Kk:ssa Whitmanista ja runon puhujasta puhutaan limittäin eikä niiden välille tehdä esimerkiksi sellaista selvää erontekoa, jota Anthony Easthope pitää Poetry as Discoursessa tärkeänä:

Whatever ghost walks the boards of the National Theatre or haunts the study of a reader of Songs and Sonets has stepped from the pages of a text, a script or a book, held by a twentieth-century hand.

Toisaalta runon puhuja, minä, on nimeltään Walt Whitman. Jos ollaan yhtä mieltä kirjailijan kuolemasta siinä mielessä, että häntä persoonana on turha etsiä hänen teoksensa sivuilta, niin Whitmanin ajatus teoksesta kohdattavana olentona voisi tuoda jotakin lisää runon tulkintaan. Easthope lainaa Roland Barthesia: ”[I]n the text, only the reader speaks”. Kenties teoksen kehollisuus ei liitykään sen kirjailijan tai puhujan tasoon, vaan runon vastaanottoon ja teokseen tekstinä? Runon lopussa puhuja kohdistaa sanansa sinälle:

Not I, not any one else can travel that road for you,

You must travel it for yourself.

- - -

Sit a while dear son,

Here are biscuits to eat and here is milk to drink,

But as soon as you sleep and renew yourself in sweet

clothes, I kiss you with a good-by kiss and open the

gate for your egress hence.

Puhuja näyttäytyy vanhempana ja opettajana: ”He most honors my style who learns under it to destroy the/ teacher.” Hän tarjoaa istumasijan, keksejä ja maitoa, mutta patistaa sitten kuulijaansa lähtemään ja parhaimmillaan tuhoamaan opettajansa tämän omin tyylikeinoin. Pohdimme, voisiko runossa kuvatun suhteen käsittää analogiana tekstin ja sen vastaanottajan väliselle suhteelle. Tekstin merkitys lähtökohtana saisi näin ollen suuren, lähes konkreettisenkin painon (kun otetaan huomioon teksti jonakin jopa elollisena) samalla, kun tunnustettaisiin vastaanottajan itsenäisen tekemisen tärkeys, ja maustettaisiin tekstin ja vastaanottajan suhdetta kehollisuuden aspektilla. Runoutta myös materiaalisena ja kehollisena tulkitsimme esimerkiksi toisen kirjan ensimmäisessä runossa:” I will make the poems of materials, for I think they are to be the most spiritual poems,/ And I will make the poems of my body and of mortality”.

Kehollisuuden yhteydessä lukupiirimme kiinnitti huomiota runon homoeroottiseen vireeseen. Wikipediassa tiedettiin kerrotun, että homoseksuaalisuus ja homoerotiikka olivat Whitmanin elämässä ja runoudessa keskeisiä tekijöitä: ne liittivät hänen ihailunsa 1800-luvun ideaalisesta miestenvälisestä kaveruudesta avoimeksi kuvaukseksi maskuliinisesta kehosta. Totesimme, että gay-viitekehyksestä voisi Song of Myselfistä tarjoutua pätevä luenta.

Keskustelimme myös runon kielestä ja muodosta. Osa oli lukenut runon alkuperäiskielellä, osa suomeksi. Markku Jääskeläisen suomennosta kehuttiin nykyaikaisuudesta ja selkeydestä, mutta samalla mietittiin, onko se liiankin selkeä. Jääskeläinen on esimerkiksi purkanut runon toisteisuutta. Runon sen alkuperäiskielellä lukeneet ihastelivat kielen moderniutta. Runossa esiintyvän toisteisuuden todettiin toteutuvan niin konseptien kuin esimerkiksi artikkelienkin tasolla ja luovan näin rytmiä ja eheyttä. Runon kirjallisista viittauksista nostettiin esille erityisesti jenkkityylinen palopuhe:

And I will show of male and female that either is but the equal of
the other,
And sexual organs and acts! do you concentrate in me, for I am determin'd
to tell you with courageous clear voice to prove you illustrious,
And I will show that there is no - - -

Eläisiköhän kyseinen tyyli paraikaa esimerkiksi Romneyn ja Obaman vaalikamppailuretoriikassa?

Pohdimme Song of Myselfin voiman piilevän tavallisen ihmisen nostamisessa runouteen. Kk:ssa todetaan, että runon puhuja laulaa itsestään, koska hän edustaa muita ja hänen laulunsa on vapauttava rikkauden, jota ”tavallinen mies” kantaa sisimmässään. Puhuja heijastaa koko maailman lukijalle olemuksensa kautta: olennaista on tasavertaisuus ja yhteistunto kanssaihmisiin. Lukupiirissämme todettiin tavallisuuden olevan varsinkin demokratian syntymisen näkökulmasta historiallista, ja runon puhujan näkevän demokratian yhteensulautumana, jonka samaääniseen kuoroon on liittynyt yksittäisten individuaalien kuoro. ”I take part, I see and hear the whole.”

(taustalähteinä käytetty: Eastohope, Anthony: Poetry as Discourse ja Kansojen kirjallisuus: Realismi 1830 – 1860)