”Huhtikuu on kuukausista julmin”
(huuhtikuu on jälleensyntymisen kuukausi)
T.S Eliot syntyi syyskuussa 1888
Missourissa Yhdysvalloissa. Eliot julkaisi ensimmäiset runonsa
liikuttuaan radikaaleissa kirjallisissa piireissä Lontooseen muuton
jälkeen 1900-luvun alulla. Lontoo saa suuren roolin myös Eliotin
runoudessa; Autiomaa kuvaa melkein tuskallisesti ensimmäisen
maailman sodan jälkeistä Lontoota. Eliotin ensimmäinen runoelma,
The Love Song of J. Alfred Prufrock, syntyi 1915. (Itse koin alussa
hankaluuksia runon kutsumisena ”rakkauslauluksi”, se hämää
aluksi mutta kovasti polveileva runo on omanlaisensa rakkauslaulu
kyllä)
Vuoden 1914 Lontoossa nousi
päivänvaloon imagistien ryhmä, joka korosti luonnollisen
puhekielen käyttöä, uusia rytmejä, vapaata mittaa ja
aiheenvalinnan vapautta. Vaikka Eliotin runous paikoin tukee vahvasti
näitä aatteita, Eliot pysyi ilmeisesti varsin etäällä
ryhmittymästä (Lauri Viljasen ja Kai Laitisen toimittamassa
julkaisussa Autiosta maasta epäillään näin). Eliot vastusti
erillistä ”runokieltä” ja käyttikin sitävastoin puhekieltä
ja omasi hyvin laajan sanavaraston. Eliotin vaikuttajiin luetaan mm.
Donne ja Laforgue. Eliotin runous on täynnä intertekstuaalisuutta
ja viitteitä merkittäviin runoilijoihin ja teoksiin.
Autiomaa
pursuilee viittauksia, suoria lainauksia ja jopa saksankielisiä
virkkeitä joten runon tulkinta ei ole ihan yksioikoista.
Saksankielen käyttämisen itse ainakin yhdistin aikakauden
ilmapiiriin ja Saksan rooliin sen ajan Euroopassa (Britannia ja
Saksahan olivat vastakkaisilla puolilla ja täten Eliot maassa, joka
taisteli saksaa vastaan), mitä syitä saksankielen käytölle te
arvelitte olevan?
Koetan tuon saksankielisen virkkeen
aika hämmentävänä, kuka tässä puhuu ? Heijasteleeko saksankieli nationalismia, saksavastaisuutta, ironiaa, vai jotain muuta?
Autiomaa ilmestyi ensimmäisen
maailmansodan jälkeen, kuvaten kaupungin ja ihmiskunnan murtumista,
kuivumista, kuolemaa. Autiomaa koetaan usein, muun Eliotin runouden
tapaan, hämmentäväksi ja vaikeaselkoiseksi sillä erilaisia
merkityksiä löytyy paljon, eikä ns. turhia sanoja käytetä.
Autiomaa- nimi antaa osviittaa runon sisällöstäkin; kuivuus on
useasti esiintuleva teema ja vesi koetaan pelastuksena,
hedelmällisyyden symbolina. Lontoon keskellä ”virtaava ”Thames
tuntuu melkeimpä utopistiselta romahtavan kaupungin syleilyssä. Se,
virtaako Thames vai ei, tuntuu vaihtelevan, ainakin viitatuissa
lauluissa ja muistoissa se virtaa, nyt taitaa virrata vain ihmiset,
roskat ja tuuli?
Eliot rinnastaa sodan jälkeisen
Lontoon autioon maahan, joka puolestaan viittaa Graal-legendan
autioon maahan(Viljanen ja Laitinen toim.).Eliot yhdisti kristilliset
ajatuksensa vanhoihin myyttisiin tarinoihin ja loi näin kehykset
Autiomaalle. Autiomaan johtoaiheiksi nousevat murtunut nykyisyys,
loistava mennyt ja myytti. Runossa liikutaan kuivuuden ja kuoleman
sekä veden ja elämän välillä, runon eri osat kuvaten eliin
virkoamista, kuolemaa ja toivoa.
Kolmannessa osassa oleva säkeistö
mielestäni kertoo paljon oleellista Autiomaasta sekä Eliotista;
tässä löytyy suoria lainauksia (when lovely woman stoops to
folly), viittauksia paikkoihin (tien nimet) sekä henkilöihin
(Magnus). Monisanaisuus, vapaa mitta, pikkutarkkuus ja rakkaus
Lontoota kohtaan kohtaavat mielestäni tässä hyvin.
”Hän, nainen, kääntyy, katsoo
hetken peiliin,
hän tuskin huomaa rakastajan lähdön;
käy aivoissa kuin varkain ajatus:
>> se tuli tehdyksi, ja hyvä
niin. >>
When lovely woman stoops to folly ja
hän maleksii taas yksin huoneessaan,
tasoittaa sivumennen hiuksensa
ja painee gramofonin levyn soimaan.
>>Vesiltä luokseni tuo soitto
hiipii>>,
sitä kuljetti Strand ja Queen Victoria
Street.
Oi kaupunki, kaupunki, kuulen
toisinaan,
miten jostain Lover Thames Streetin
kapakasta
soi mandoliinin hirveä vaikerrus
ja kalina ja polina sisältä sieltä,
kun kalastajat pitävät puolipäivän
lepoa; tuolla, missä
Magnus Marttyyrin seinissä
on selittämätön loisto, Joonian
valkoinen ja kulta”
Autiomaa loppuu kolmeen sanskriitinkieliseen sanaan- shantih shantih shantih (anna, osoita myötätuntoa, hallitse itsesi). Sanat esiintyvät intialaisessa tarussa, jossa jumalien ja ihmisten isä toistaa kolmesti tavun DA josta sanat johdetaan. Sanat viittaanevat täydelliseen rauhaan, loppuun.
En osaa tyhjentävästi analysoida
Autiomaan merkitystä tai sen sisältöä sillä se on mielestäni
ylitsepursuava ja monimutkainen. Olen lukenut Autiomaan sekä
suomeksi että englanniksi ja vertailua voin tehdä sen verran, että
ainakin itse lukemani käännös on kirjoitettu ”helpommaksi”,
ilmaukset ovat yksinkertaisempia ja sopivat nykysuomeen. Eliot on
alkuperä kielellään vielä raskaampaa ja monimerkityksellisempää,
suomeksi avautui enemmän. Koitteko te Eliotin hankalaksi tai
raskaaksi? Minkälaisen kuvan saitte Eliotin suhtautumisesta
Lontooseen? Koetteko Autiomaan ajattomana runona (niin sitä
kuvaillaan) ?
Alkuun totean, että luin runon vain alkukielisenä, ja voi ihmetys, kuinka omituiselta tuo sitaatti, jossa viittaus on jätetty alkukieliseksi, näyttääkään! Jäänkin pohtimaan, olisiko Waste Land sellainen runo, jonka suomentaminen kunnialla on mahdotonta..?
VastaaPoistaMinäkään en Evaliinan tapaan osaisi sanoa runosta mitään tyhjentävää ja mietinkin, olisiko sellaisen yrittäminen ainakin tämän runon kohdalla (jos ei sitten tyhjentävä tulkitseminen yleensäkin) - jälleen - mahdotonta. Lukemani edition oli toimittanut professori Frank Kermode, joka kirjoittaa, että Waste Landistä puuttuu tietty perspektiivi ja sille ovat tunnusomaisia muun muassa äkilliset ja ainakin näennäisesti järjettömät siirtymät. Runon logiikka on Kermoden mukaan pikemminkin mielikuvituksen kuin käsitteiden logiikkaa. Mietin, että ehkä tästäkin näkökulmasta jonkinlaisen tyhjentävän tulkinnan tekemättä jättäminen on perusteltua, runo kun tuntuu monella tasolla vastustavan yhtenäisyyttä.
Aikalaiskriitikot olivat Kermoden mukaan taipuvaisia tulkitsemaan Waste Landin nykymaailman ja sosiaalisena kritiikkinä, mihin Eliot totesi sen olevan "a piece of rhythmical grumbling".
Minua viehätti erityisesti Kermoden esiin poimima "hämmentävän hetken" (bewildering minute) ajatus. "Hämmentävä hetkikin" on kirjallinen viittaus (Tourneur: The Revenger´s Tragedy), joka alkuperäisessä kontekstissaan liittyy seksuaalisuuteen ja orgasmiin, mutta jonka Eliot analogisesti yhdistää runouden kokemiseen: "a special kind of enchantment inducing pleasure that is accompanied by loss and even dismay". Kermode antaa esimerkin muun muassa runon lopusta:
My fried, blood shaking my heart/
The awful daring of a moment´s surrender/
Which an age of prudence can never retract- - -
Olennaista "hämmentävän hetken" ajatukselle Kermoden mukaan on se, että lukeminen kirjoittamisen tapaan vaatii samanlaista emotionaalista antautumista kuin kahden henkilönkin välinen antautuminen. "The Fire Sermon" -osion konekirjoittajan ja asuntovälitysfirman toimistoapulaisen kohtaamisen Kermode kuvaa rinnastaen: se on hänen mukaan pikemminkin pintapuolinen kuin "hämmentävä hetki" - mutta jäin itse miettimään, josko säkeisiin
The time is now propitious, as he guesses,/
The meal is ended, she is bored and tired - - -
sisältyisi piiloinen, ruokailuun liittyvä, "hämmentävä hetki", sillä naisen ruokailunjälkeistä tilaa voisi (tai voisiko?) kuvata "hämmentävää hetkeä" seuraavaksi menetyksen tunteeksi.
Lukukokemuksena Waste Land oli lukemistamme mielestäni ehdoton huippu: nautin siitä valtavasti, ihailin, innostuin, yllätyin. Kokemuksena runon lukeminen ei totisesti ollut raskas, vaan antoisa - varmasti nykykontekstissakin!
-Laura
Jatkuvat intertekstuaaliset viittaukset kertovat Eliotin laajasta lukeneisuudesta ja rakkaudesta kirjallisuuden luojiin. Hän nosti heille hattua kirjoittamalla heidät tekstiinsä, siteeraamalla heitä ja piilottamalla heidän luomisiaan runoihinsa. Eliot arvosti historian tuntemista, ja hänelle kirjallisuus oli kaanonin jatkamista, sen tunnustamista: kaanoniin pääsivät vain parhaat kirjallisuuden hengentuotteet.
VastaaPoistaAutiomaata lukiessa tuntui siltä, että sanoilla irrottelu, vieraiden kielten käyttö ja pätkittäiset dialogit heijastavat etsimistä. En tiedä mitä hän etsi, ehkä järjestystä kaaoksen kokeneeseen Englantiin, ehkä uutta ihmistyyppiä, joka nousisi tuhkasta. Runoissa näkyy paitsi savuavat rauniot ja tuho, myös miesten ja naisten roolien sekoittuminen, esimerkiksi A game of chess-runossa. The Fire Sermonissa runon puhuja Tiresias puhuu "vanhasta miehestä, jolla on ryppyiset naisen rinnat", ja on tulkittavissa sukupuolten sekoittumisena? En ihan saanut kiinni tuosta Lauran mainitsemasta "hämmentyneestä hetkestä", tai sitten koin ihan liian monta hämmentynyttä hetkeä Autiomaassa vaeltaessani...
Seuraava pätkä What the Thunder Said-runosta kuvaa hyvin janon tunnetta paremmasta elämästä:
If there were the sound of water only
Not the cicada
And dry grass singing
But sound of water over a rock
Where the hermit-thrush sings in the pine trees
Drip drop drip drop drop drop drop
But there is no water
Muotoa rikkovat, imaginistien ajamat käyttökielikuvat ja onomatopoeettiset sanat ja kirjoitusasut heittävät lukijan keskelle hämmennystä, jossa ei ole selviä rajoja, ja jossa jokaisen on löydettävä "oma keitaansa". Eliotin runous ei päästä helpolla, ja siitä saisi varmasti enemmän irti jos olisi perehtynyt viittausten kirjailijoihin. Autiomaa on on sinänsä ajaton, että tuo mielen ja muuttuvan ympäristön myllerrys vaivaa jokaista modernia ihmistä ajasta riippumatta. Tiukat säädyllisyynormit eivät kahlitse aikaamme, emme ole kokeneet sotaa, mutta tunnistamme samaa haparoivaa etsintää ja saman kuivuudessa seisovan maiseman kuin Eliotin Autiomaa.
Minäkin pidin alkuperäisestä kielestä enemmän, ja se oli itse asiassa vähemmän raskas kuin suomenkielinen versio. Runot tuntuivat englanniksi luettuna vilpittömiltä, eivätkä viittaukset tuntuneet hienostelulta. Autiomaata voisi kuvailla rehelliseksi, vaikka muutkaan runoteokset tuskin valehtelevat. Synkkyydestä huolimatta teoksessa on jokin rauhoittava pohjavirta (virta, nimeonomaan), joka päättyy juuri tuhon shantihiin.
Annika
Huomasin, että useat kriitikot sanovat Eliotin runouden olevan kuin musiikkia, verraten tämän tapaa kirjoittaa esimerkiksi sinfonian laatimiseen. Toisaalta Eliot ei kyllä harrasta turhaa maalailua täytesanojen avulla...mutta ehkäpä juuri siksi kieli on niin selkeästi soljuvaa?
VastaaPoistaInterteekstuaalosuus oli tosiaankin huomattavaa, T.S Eliot on ottanut runouteensa vaikutteita maailmalta, esimerkiksi Ezra Poundilta, Dantelta ja välimeren alueen kulttuurista (niin kuin mainitsemastanne Graalin maljasta). T.S. Eliothan käänsi muuten St. John Persen Anabasiksen englanniksi.Niin, ja The Waste Land ilmestyi muuten samana vuonna kuin James Joycen Ulysses!
Laaja suomennosvalikoima Eliotin runoja (siis juurikin Autio maa) ilmestyi vuosi sen jälkeen kun runoilija sai Nobelin palkinnon. Minunkin mielestäni jotain aluperäisten runojen tehosta on kyllä karissut suomennoksissa. Ehkä kyse on sitten siitä paljon puhutusta "musiikillisuudesta"? Englanniksi runot ovat kauniimpia ja harmonisempia, joskaan en voi sanoa lyriikoiden auenneen mitenkään erityisen selkeinä kummallakaan kielellä. Ajaton teos Autiomaa kyllä on, juurikin noilla kuivuuden ja veden teemoillaan. Se voisi kertoa ihan yhtä hyvin meidänkin ajastamme, siitä kun sotajoukot vyöryvät maasta toiseen jättäen jälkeensä kuolemaa ja autioituneita kyliä, siitä miten ihminen kuihduttaa maan. Tai sitten henkisellä tasolla, muuttuvan mielen mylleryksenä kuten Annika totesi. Etsiminen ja haparointi lienevät ihmisen perustoimintoja aina ja ikuisesti.
-Noora-
^sori unohdin kirjautua sisään! ^_^
VastaaPoista