Charles Baudelaire: Pahan kukkia

vko26

Keskusteluun osallistuivat kaikki

Raportin kirjoittaja: Annika

Charles Baudelaire: Pahan kukkia-loppuraportti

Charles Baudelaire syntyi 1821 Pariisissa. Baudelairea kiinnosti boheemi taiteilijaelämä ja tajuntaa laajentavat aineet kuten oopiumi. Hän halusi kirjoittaa runoja, mutta kirjautui oikeustieteen opiskelijaksi. Vapaa taiteilijaelämä keskeytti opinnot.

Louis Napoleonin Pariisin modernisointi vanhoja rakennuksia kaatamalla jätti syvät jäljet runoilijaan, jonka on runoissaan nähty haikailevan vanhan Pariisin perään. 1852 hän julkaisi tutkielman Edgar Allan Poesta ja ranskannoksia Poen novelleista. Hän inspiroitui myös Edouard Manetin maalauksista ja Charles Robert Maturinin kauhuromanttisesta romaanista Melmoth the Wandererista.

Pahan kukkia (Fleurs du mal) ilmestyi 1857 ja poiki haasteen oikeuteen yleisten hyvien tapojen ja moraalin halventamisesta. Kuusi runoa määrättiin poistettavaksi kokoelmasta, ja ne julkaistiin Ranskassa uudestaan vasta 1949. Baudelaire kuoli pian toispuoleisen halvaantumisen jälkeen Pariisissa 1867.

Baudelaire myönsi olevansa keikari eli dandy. Hän rakasti matkustamista ja peitti pettymystään politiikkaan ja todelliseen elämään eroottisilla suhteilla, viinillä ja huumeilla. Ikävän maailman, tuhon, kuoleman ja sairauden maailman vastakohtana hänellä oli ideaalin maailma. Ideaali on todellisuutta suurempaa Kauneutta, mutta ei perinteisellä puhtaalla tavalla. Baudelaire näki kaunista sielläkin, missä toiset peittivät silmänsä. Baudelairen ideaalissa rakkaus oli mahdollinen ja synti sallittu.

Pahan kukista kuvastuu kauhu kuolemaa ja sairautta kohtaan, mutta myös kaipuu kauniiseen, kivuttomaan maailmaan.

Vastaavuuksia-runossa on tulkittavissa Baudelairen platonistinen näkemys siitä, että aineellisille asioille on henkinen vastaavuutensa. Runoja lukiessa tuntuu siltä, että tuo ideoiden maailma on Baudelairelle todellisempi, niin kuin Platonille.

Dekadenssi (naturalismia ja sovinnaista moraalia vastustava, boheemia ja taiteellista elämäntyyliä edustava suuntaus) tyylisuuntana liittyy hyvin kiinteästi symbolismiin, joten Baudelaire on asemansa symbolismin oppi-isänä ansainnut. Runoissa yhdistellään mystiikkaa ja arkipäiväisiä asioita, ja tavanomaisilla esineillä on usein joku korkeampi merkitys. Teoksessa tulee esiin myös sielun ja luonnon yhteys.

”Luonto on temppeli, jossa / elävät pylväät / sanoja tapailevat. / Metsissä ihmistä / tarkkailevat symbolien tutut kasvot. /---/ Ne ovat lauluja hengen ja aistien ravistuksista.”

Pahan kukkia-teemoiksi voi lukea maanpaon, rappion, synnit sekä kuoleman ja mielen pimeän puolen viehätyksen. Aikaisempi runous ylisti kauneutta puhtaana ja luontomaisena. Baudelaire ylisti sitä modernismia ennustavasta näkökulmasta: hän rikkoo veistoksellisia rajoja ja tuo pimeyden kauneuden ytimeen.

Baudelaire ymmärtää rujoa ja raajarikkoa, muttei puuterin alla piileskelevää sosiaalista moraalia. Femmes damńees, Tuomittuja Naisia-runossa maalataan kuva tuomituista, kärsivistä naisista jotka kävelevät hitaasti pimeässä, huutavat apua tai makaavat hiekalla kuin ajatuksiin vaipunut karja:

O virgins, O demons, O monsters, O martyrs,
Great spirits, contemptuous of reality,
Seekers of the infinite, pious and satyric,
Sometimes full of cries, sometimes full of tears,

You whom my spirit has followed into your hell,
Poor sisters, I love you as much as I pity you,
For your gloomy sorrows, your unsatisfied thirsts,
And the urns of love with which your great hearts are filled!

Vertasimme Pahan kukkia Petrarcan Sonetteja Lauralle-runoihin: kummatkin on kirjoitettu runoilijoiden rakastamille naisille. Se, että sekä Baudelaire ja Petrarca rinnastavat naiset luontoon, tukee dikotomista ajatusmallia, jossa mies nähdään järjen, älyn ja yhteiskunnan edustajana, nainen luonnon ja tunteiden. Naisten representointi narttuina ja toisaalta kainoina rakkauden kohteina nähtiin viittaavan lähinnä siihen, että nainen määritellään biologiansa kautta ja esitetään miehen halun kohteena- joko siveänä tai huorana. Toisaalta Baudelaire koettiin hieman ristiriitaiseksi runoilijaksi, joka esitti myötätuntoa yhteiskunnan vähäosaisia kohtaan ja käsitteli kiistanalaisia asioita runoissaan.

Yhtäläisyyksiä löysimme myös Albatrossi-runosta ja Petrarcan runossa, jossa Petrarcallahan puhujina ovat Lauran kotiseudulta pyydystetyt linnut, jotka runoilija lähettää lahjaksi ystävälleen. Runossa lintujen surkeus rinnastetaan ne matkaan laittavan runoilijan surkeuteen. Baudelairen Albatrossi on voimakkaan symbolinen runo: siinä Baudelaire vertaa runoilijaa laivan kannella kompuroivaan albatrossiin, jonka kauneutta maanpäälliset ilkkujat eivät ymmärrä. Baudelairellakin lintu ja runoilija rinnastuvat, mutta Baudelairella lintu tehdään tyystin lentokyvyttömäksi: ikään kuin Baudelairen runon suurempi vapaudentuntu vaatisi myös kaameamman kohtalon.

Vertasimme hieman Antti Nylenin ja Yrjö Kaijärven suomennoksia:

" Nyt myrkkyäs kaada, että se voimaa toisi!/ Nyt tahtomme on - tuli polttaa jo aivoja niin -/ syvään sukeltaa, sama, Helvetti, Taivasko oisi/ nyt etsimään uutta, Tuntemattoman syvyyksiin!"

- Yrjö Kaijärvi

"Vala myrkkysi meihin. Tarvitsemme vahvistusta.

Tuli polttaa aivojamme! Haluamme
sukeltaa pohjaan asti,
Taivaaseen, Helvettiin,
samantekevää! - syvälle
Tuntemattomiin etsimään uutta!"
   -Antti Nylen

Nylen otti vapauksia mitallisuudesta ja loppusoinnuista, ja pääsee ehkä nykylukijaa lähemmäs. Hän sanookin tulkitsevansa runoa, ei suomentavansa.

Johann Wolfgang von Goethe: Runotarten lemmikki

vko 28

Keskusteluun osallistuivat kaikki

Raportin tekijä: Annika

Runotarten lemmikki: loppuraportti

Saksalaisen romantiikan suuri vaikuttaja Goethe syntyi 1749 Frankfurt am Mainissa. Goethe lähti opiskelemaan lakitiedettä, mutta keskittyi mieluummin kirjallisuuteen.

 Goethe oli Weimarin valtion pääministeri ja muun muassa rahaministeri. Goethe käsikirjoitti, ohjasi ja jopa näytteli Weimariin perustetussa teatterissa, ja historian henkilöiden keskinäisistä suhteista Goethen ja Friedrich Schillerin yhteistyö on kuuluisin.

Goethe edustaa Saksan 1767–1785 vallinnutta Sturm und Drang-kautta, jossa yksilön kokemukset ja tunteet ovat keskiössä. Taikun aikajanan mukaan ajan romantikolle oli tyypillistä ajatella, että vain subjektiivisella  kokemuksella ja äärimmäisellä omakohtaisuudella oli merkitystä.

Goethe oli itse vaeltaja ja täten Wanderer- runo asettuukin keskeiseksi kuvaksi Goethen runoudesta. Teivas Oksalan mukaan Wanderers Sturmlied-runo puolestaan edustaa parhaiten Strum und Drang-periodin runoutta. 

Parhaiten taitava kielenkäyttö, toisto ja mitallisuus saavat muotonsa Villiruusu-runossa, jonka ensimmäinen säe toi mieleen lastenrunon:

Sah ein Knab' ein Röslein stehn,
Röslein auf der Heiden,
war so jung und morgenschön,
lief er schnell, es nah zu sehn,
sah's mit vielen Freuden.
Röslein, Röslein, Röslein rot,
Röslein auf der Heiden. 

Toisaalta Vaeltajan myrskylaulussa ja Nerollista menoa-runossa nähtiin nerokulttitematiikkaa, jonka Oksala kertookin kuvaavan itseironisesti Sturm und Drang- kauden nerokulttia.

Goethessa eli voimakas Rousseaun henki. Heidän käsityksensä rakkaudesta kuitenkin poikkesivat toisistaan. Wertherille rakkaus ei ole pelkästään fyysistä tai pelkästään hengen tuotetta. Rakkaus on yhtä varma ja läsnäoleva kuin luonto, joka sille rajat asettaa. Romanttisessa taiteessa ei ole ihmisen asettamia sääntöjä, klassismin mukaan. Goethe haki paljon teemoja juuri antiikista ja sen teemoista:

Ympärilläni liidelkää, muusat
ja khariitit!
Se on vesi, se on maa
ja veden ja maan poika,
jonka yli vaellan
kuin jumala. 

 Keijukaisten kuningas-runossaan Goethe paljastaa draamantaitajan kykynsä ja rakentaa jännitteen isän, pojan ja kuolemaan houkuttelevan Keijujen kuninkaan välille.

Rakkaus ja sen aiheuttama kärsimys on isossa osassa runojen henkilöiden henkistä elämää. Luonto ja sen kaikkivaltaisuus asettaa kehykset yksilöä ravistelevalle tunnemyrskylle, ja luontoon kaikki myöskin palautetaan.

Belindalle-runossa Goethe yhdistää luonnon ja rakkauden toisiinsa:

Where you are, Angel, is Love, and Virtue,

Nature is where you are.

Kokoelman runoista välittyi kuva, jossa Goethe haluaa sekä paeta maailmaa että yhtyä siihen taiteensa kautta. Goethen koettiin sisällyttävän hienosti yhteen sielulliseen tapahtumaan tai hetkeen kuvan koko elämästä.
Kalastaja-runossa oli nähtävissä luonto/kulttuuri-vastakohtapari, jossa meri ja siinä asuva merenneito edustavat luontoa ja kalastaja luonnosta vieraantunutta kulttuuria. Merenneito edustaa feminiinille luonteenomaista villiä luontoa ja kalastaja maskuliinista, hallittua kulttuuria. Goethe käyttää toistoa ensimmäisen ja viimeisen säkeen alussa taitavasti ja rakentaa runoon näin pienen tarinan. Runo on myös hyvin aistikas: vesi sihisee, kastelee ja lopulta nielaisee miehen. Lopussa merenneito eli luonto vetää miehen eli kulttuurin meren syvyyksiin ja jäljelle jää hiljaisuus, luonnon rikkumaton rauha.

The water hissed, the water rose

Wetting his naked feet:

His heart so full of yearning, oh,

As if him his Love did greet.

She spoke to him, she sang to him:

All was soon done, and o’er:

She half pulling, he half sinking,

And he was seen nevermore.

Runo tulkittiin myös kaupunkikulttuuri/luonto-vastakohdaksi.

Luimme runoteoksen suomen, englannin ja saksan kielellä. Oksalan sukupuolittunut suomennos herätti hämmennystä: "Mielestäni ne pitäisi kääntää aivan tarkasti: "poika,/ joka ohdakkeita katkoo", koska juuri pojat käyttäyvät tällä tavoin."

Leinon suomennos varsinkin runosta Nerollista menoa sai kehua oivaltavasta suomen kielen käytöstään, joka toi liensitkö-sanavalinnan myötä mieleen rientämisen ja sitä kautta ajan ulottuvuuden runoon. Myös Mannisen suomennosvalinnat koettiin hyvin sopiviksi.

Goethe ei yltänyt lukupiiriläisten suosikeiksi, ehkä nykykorvaan liian juhlavan ja yliromanttisen kielen vuoksi. 

Autiomaa yhteenveto

T.S. Eliot- Autiomaa

vk 34

Keskusteluun osallistuivat kaikki

Raportin kirjoittaja: Eveliina 

T.S Eliot syntyi syyskuussa 1888 Missourissa Yhdysvalloissa. Eliot julkaisi ensimmäiset runonsa liikuttuaan radikaaleissa kirjallisissa piireissä Lontooseen muuton jälkeen 1900-luvun alulla. Autiomaa ilmestyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kuvaten kaupungin ja ihmiskunnan murtumista, kuivumista, kuolemaa. Samana vuonna ilmestyi myös James Joycen Ulysseys. Autiomaa- nimi antaa osviittaa runon sisällöstäkin; kuivuus on useasti esiintuleva teema ja vesi koetaan pelastuksena, hedelmällisyyden symbolina. Lontoon keskellä ”virtaava ”Thames tuntuu melkeimpä utopistiselta romahtavan kaupungin syleilyssä.

Eliot vastusti erillistä ”runokieltä” ja käyttikin sitävastoin puhekieltä ja omasi hyvin laajan sanavaraston. Useat kriitikot sanovat Eliotin runouden olevan kuin musiikkia, verraten tämän tapaa kirjoittaa esimerkiksi sinfonian laatimiseen. Toisaalta Eliot ei harrasta turhaa maalailua täytesanojen kanssa. Muotoa rikkovat, imaginistien ajamat käyttökielikuvat ja onomatopoeettiset sanat ja kirjoitusasut heittävät lukijan keskelle hämmennystä, jossa ei ole selviä rajoja, ja jossa jokaisen on löydettävä "oma keitaansa". T.S Eliot on ottanut runouteensa vaikutteita maailmalta, esimerkiksi Ezra Poundilta, Dantelta ja välimeren alueen kulttuurista (kuten Graalin maljasta) Runsaat intertekstuaaliset viittaukset kertovat Eliotin laajasta lukeneisuudesta ja rakkaudesta kirjallisuuden luojiin. Eliot arvosti historian tuntemista, ja hänelle kirjallisuus oli kaanonin jatkamista, sen tunnustamista: kaanoniin pääsivät vain parhaat kirjallisuuden hengentuotteet. Aikalaiskriitikot olivat taipuvaisia tulkitsemaan Autiomaan nykymaailman ja sosiaalisena kritiikkinä, mihin Eliot totesi sen olevan "a piece of rhythmical grumbling".

Laaja suomennosvalikoima Eliotin runoja (Autiomaa) ilmestyi vuosi sen jälkeen kun runoilija sai Nobelin palkinnon. Osa meistä luki teoksen alkuperäiskielellä, osa suomeksi ja osa sekä että. Suomennoksen laadusta ja mielekkyydestä oli montaa mielipidettä, suomennos nimittäin eroaa huomattavasti tyylillisesti alkuperäistekstistä. Englanniksi runot ovat kauniimpia ja harmonisempia, tosin kieli on suhteellisen raskasta ja ehkä vaikeasti ymmärrettävääkin. Sitaattien, viittausten ja intertekstuaalisuuden suomentaminen kunniallisesti koettiin haasteena eikä alkuperäisteoksen tunnelmaa koettu välittyneen suomennoksiin helposti.

Autiomaa on ajaton teos kiitos kuivuuden ja veden teemojen.Se voisi kertoa ihan yhtä hyvin meidänkin ajastamme, siitä kun sotajoukot vyöryvät maasta toiseen jättäen jälkeensä kuolemaa ja autioituneita kyliä, siitä miten ihminen kuihduttaa maan. Tai sitten henkisellä tasolla, muuttuvan mielen mylleryksenä. Etsiminen ja haparointi lienevät ihmisen perustoimintoja aina ja ikuisesti.Tiukat säädyllisyynormit eivät kahlitse aikaamme, emme ole kokeneet sotaa, mutta tunnistamme samaa haparoivaa etsintää ja saman kuivuudessa seisovan maiseman kuin Eliotin Autiomaa.

Runo loppuu kolmeen sanskriitinkieliseen sanaan- shantih shantih shantih (anna, osoita myötätuntoa, hallitse itsesi). Sanat esiintyvät intialaisessa tarussa, jossa jumalien ja ihmisten isä toistaa kolmesti tavun DA josta sanat johdetaan. Sanat viittaanevat täydelliseen rauhaan, loppuun.

Autiomaa koettiin lukukokemuksena sekä nautittavana, että hämmentävänä. Koska tulkintojen kirjo on laaja ja teos pursuaa intertekstuaalisuutta, tyhjentävän analyysin tai tiivistelmän teko Autiomaan sisällöstä koettiin vaikeaksi ja itseasiassa jopa turhaksi.  

T. S. Eliot- Autiomaa

”Huhtikuu on kuukausista julmin”

(huuhtikuu on jälleensyntymisen kuukausi)

T.S Eliot syntyi syyskuussa 1888 Missourissa Yhdysvalloissa. Eliot julkaisi ensimmäiset runonsa liikuttuaan radikaaleissa kirjallisissa piireissä Lontooseen muuton jälkeen 1900-luvun alulla. Lontoo saa suuren roolin myös Eliotin runoudessa; Autiomaa kuvaa melkein tuskallisesti ensimmäisen maailman sodan jälkeistä Lontoota. Eliotin ensimmäinen runoelma, The Love Song of J. Alfred Prufrock, syntyi 1915. (Itse koin alussa hankaluuksia runon kutsumisena ”rakkauslauluksi”, se hämää aluksi mutta kovasti polveileva runo on omanlaisensa rakkauslaulu kyllä)

Vuoden 1914 Lontoossa nousi päivänvaloon imagistien ryhmä, joka korosti luonnollisen puhekielen käyttöä, uusia rytmejä, vapaata mittaa ja aiheenvalinnan vapautta. Vaikka Eliotin runous paikoin tukee vahvasti näitä aatteita, Eliot pysyi ilmeisesti varsin etäällä ryhmittymästä (Lauri Viljasen ja Kai Laitisen toimittamassa julkaisussa Autiosta maasta epäillään näin). Eliot vastusti erillistä ”runokieltä” ja käyttikin sitävastoin puhekieltä ja omasi hyvin laajan sanavaraston. Eliotin vaikuttajiin luetaan mm. Donne ja Laforgue. Eliotin runous on täynnä intertekstuaalisuutta ja viitteitä merkittäviin runoilijoihin ja teoksiin. 

Autiomaa pursuilee viittauksia, suoria lainauksia ja jopa saksankielisiä virkkeitä joten runon tulkinta ei ole ihan yksioikoista. Saksankielen käyttämisen itse ainakin yhdistin aikakauden ilmapiiriin ja Saksan rooliin sen ajan Euroopassa (Britannia ja Saksahan olivat vastakkaisilla puolilla ja täten Eliot maassa, joka taisteli saksaa vastaan), mitä syitä saksankielen käytölle te arvelitte olevan?

”Kesä yllätti meidät, saapuen yli Starnbergersee'nsadekuurona;me oleilimme loggiassa,menimme kävelemään auringossa Hofgarteniinja joimme kahvia ja juttelimme hetkisen.Bin gar keine Russin, stamm' aus Litauen, echt deutch.”

Koetan tuon saksankielisen virkkeen aika hämmentävänä, kuka tässä puhuu ? Heijasteleeko saksankieli nationalismia, saksavastaisuutta, ironiaa, vai jotain muuta?

Autiomaa ilmestyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kuvaten kaupungin ja ihmiskunnan murtumista, kuivumista, kuolemaa. Autiomaa koetaan usein, muun Eliotin runouden tapaan, hämmentäväksi ja vaikeaselkoiseksi sillä erilaisia merkityksiä löytyy paljon, eikä ns. turhia sanoja käytetä. Autiomaa- nimi antaa osviittaa runon sisällöstäkin; kuivuus on useasti esiintuleva teema ja vesi koetaan pelastuksena, hedelmällisyyden symbolina. Lontoon keskellä ”virtaava ”Thames tuntuu melkeimpä utopistiselta romahtavan kaupungin syleilyssä. Se, virtaako Thames vai ei, tuntuu vaihtelevan, ainakin viitatuissa lauluissa ja muistoissa se virtaa, nyt taitaa virrata vain ihmiset, roskat ja tuuli?

Eliot rinnastaa sodan jälkeisen Lontoon autioon maahan, joka puolestaan viittaa Graal-legendan autioon maahan(Viljanen ja Laitinen toim.).Eliot yhdisti kristilliset ajatuksensa vanhoihin myyttisiin tarinoihin ja loi näin kehykset Autiomaalle. Autiomaan johtoaiheiksi nousevat murtunut nykyisyys, loistava mennyt ja myytti. Runossa liikutaan kuivuuden ja kuoleman sekä veden ja elämän välillä, runon eri osat kuvaten eliin virkoamista, kuolemaa ja toivoa.

Kolmannessa osassa oleva säkeistö mielestäni kertoo paljon oleellista Autiomaasta sekä Eliotista; tässä löytyy suoria lainauksia (when lovely woman stoops to folly), viittauksia paikkoihin (tien nimet) sekä henkilöihin (Magnus). Monisanaisuus, vapaa mitta, pikkutarkkuus ja rakkaus Lontoota kohtaan kohtaavat mielestäni tässä hyvin.

”Hän, nainen, kääntyy, katsoo hetken peiliin,

hän tuskin huomaa rakastajan lähdön;

käy aivoissa kuin varkain ajatus:

>> se tuli tehdyksi, ja hyvä niin. >>

When lovely woman stoops to folly ja

hän maleksii taas yksin huoneessaan,

tasoittaa sivumennen hiuksensa

ja painee gramofonin levyn soimaan.

>>Vesiltä luokseni tuo soitto hiipii>>,

sitä kuljetti Strand ja Queen Victoria Street.

Oi kaupunki, kaupunki, kuulen toisinaan,

miten jostain Lover Thames Streetin kapakasta

soi mandoliinin hirveä vaikerrus

ja kalina ja polina sisältä sieltä,

kun kalastajat pitävät puolipäivän lepoa; tuolla, missä

Magnus Marttyyrin seinissä

on selittämätön loisto, Joonian valkoinen ja kulta”

Autiomaa loppuu kolmeen sanskriitinkieliseen sanaan- shantih shantih shantih (anna, osoita myötätuntoa, hallitse itsesi). Sanat esiintyvät intialaisessa tarussa, jossa jumalien ja ihmisten isä toistaa kolmesti tavun DA josta sanat johdetaan. Sanat viittaanevat täydelliseen rauhaan, loppuun.

En osaa tyhjentävästi analysoida Autiomaan merkitystä tai sen sisältöä sillä se on mielestäni ylitsepursuava ja monimutkainen. Olen lukenut Autiomaan sekä suomeksi että englanniksi ja vertailua voin tehdä sen verran, että ainakin itse lukemani käännös on kirjoitettu ”helpommaksi”, ilmaukset ovat yksinkertaisempia ja sopivat nykysuomeen. Eliot on alkuperä kielellään vielä raskaampaa ja monimerkityksellisempää, suomeksi avautui enemmän. Koitteko te Eliotin hankalaksi tai raskaaksi? Minkälaisen kuvan saitte Eliotin suhtautumisesta Lontooseen? Koetteko Autiomaan ajattomana runona (niin sitä kuvaillaan) ?

Loppuraportti: Majakovski

Vladimir Majakovski: Pilvi housuissa

• Viikko 32
• Keskusteluun osallistuivat kaikki
• Raportin kirjoittaja: Laura Väänänen

Vladimir Majakovskin (1893 - 1930) ”Pilvi housuissa” -runon nimen tarkoituksen kuvataan Kansojen kirjallisuus: Vuosisadan vaihde 1890 – 1920 (Kk) -teoksessa olevan keveyden ja hellyyden tunteiden ilmaiseminen. Se on muiden Majakovskin varhaiskauden runojen tapaan ennen kaikkea runo rakkaudesta: runoilijan rakkaudesta tyttöön, joka valitsee yhteiskunnalliselta asemaltaan vakaamman miehen. Runoilijan on näin ollen kiellettävä porvarillinen yhteiskunta, sen suhtautuminen rakkauteen, ihmisiin, taiteeseen ja uskontoon. Epilogissa runoilija lähtee tapaamaan Jumalaa ja vetämään tämän vastuuseen. ”Pilvi housuissa” kuvataan Kk:ssa tuoreena ja uhmakkaana. Se on täynnä räjähtävää lyyristä energiaa. Perinteinen säemuoto on hylätty ja korvattu vaihtelevanpituisilla riveillä, jotka perustuvat puhutun kielen lauseisiin ja tapaan korostaa sanoja. Loppusoinnut ovat vapaita ja epäsovinnaisia, kuvakieli haastavan epäesteettistä ja sykäyksittäin uutta eloa antavat uudet sanat. ”Pilvi housuissa” on tarkoitettu ennen kaikkea lausuttavaksi ja aikanaan se edustikin uutta oratorista tyyliä, jonka tarkoitus oli herättää, provosoida ja vasaroida kuulijan hermoja ja aisteja.

Suomentaja Arvo Turtiainen toteaa satiirin olevan ominaista eritoten Majakovskin myöhemmälle tuotannolle. Lukupiirimme kuitenkin aisti myös varhaisvaiheen ”Pilvi housuissa” -runosta satiiria, joka ensinäkin punoutuu läpi runon sen loppusointuihin. Esimerkiksi:

Mutta kaikki tapahtuukin seuraavasti -

laulunhalun piristeeksi kävellään,

kunnes alkaa liikavarpaistua järki,

kunnes sydänliejukossa mulahtaa

mielikuvituksen tyhmä särki.

Tai:

- Kuulkaapa nyt, Herra Jumala!

Eikö tule ikäväksi

päivittäinen pilvivelli,

Silmiänne virkistäisi suunnata ne muuhun.

Otetaanpa – ymmärrätte -

järjestetään tiedon karuselli

hyvän sekä pahan tiedon puuhun.

Riimiparit järki – särki tai pilvivelli – karuselli tuntuvat pursuavan naurua, ensimmäinen itseironisuudellaan ja jälkimmäinen arkistetun pyhän (”päivittäinen pilvivelli”) ja arkisen korottamisen (”tiedon karuselli/ hyvän sekä pahan tiedon puuhun”) rinnastamisella. Toiseksi satiirisuus välittyy merkityksessä. Runon puhuja esimerkiksi korottaa itsensä aika-ajoin lähes jumalasemaan, josta hän sitten rysäyttää itsensä alas:

Minua ylistäkää!

En ole suurten kaltainen.

Mitä tehty joskus

sanon ”nihil”.

Mitään

koskaan lue en.

Kirjat?

En puutu niihin!

Ei koskaan lukeminen tai kirjoihin puuttuminen voidaan lukea esimerkkeinä vähintäänkin runon puhujan itseironisuudesta, mutta myös runon satiirisista vireistä: Miten puhuja, joka on runoilija, voisi mitenkään olla täysin kirjallisuuden ulkopuolella? Toisaalta: Jos runo kerran on ensisijaisesti laadittu suullisesti esitettäväksi, kohta voitaisiin käsittää myös kannanottona kirjoitettua kirjallisuutta vastaan. Ironiaa ja taiteilijoiden (etenkin kirjailijoiden) satirisointia vai hyvin tunteikas ja vakavamielinen kannanotto – tai hieman molempia, me piiriläiset pohdimme.

Satiirisuuden ohella lukupiirimme tarkasteli runoa myös ideologisesta näkökulmasta Anthony Easthopen antamassa merkityksessä, jossa runous diskurssina on, historiansa ja suhteellisen autonomisen perinteen tuotteena, osaltaan ideologisesti määräytynyttä. Näkyvimmin tähän tarkastelukulmaan houkuttivat lukuisat (aikalais)viittaukset, mutta myös Easthopen ideologisen ja subjektin teoretisointi. Easthopen mukaan modernismin aikakaudella subjektin asema horjahti. Runo nähtiin tuotteena ja sen subjektista tuli rakennettu ja suhteellinen, kun vastaavasti diskurssin porvarilliset muodot tarjosivat subjektille absoluuttisen aseman. Onko ”Pilvi housuissa” -runon subjekti koherentti ja näin porvarillisen diskurssin tuote, vai voidaanko se ymmärtää modernin suhteellisena? Että Majakovskin marxilaisten tendenssien sävyttämä puhuja kieltää porvarillisuuden, mutta runoa voidaan subjektiaseman perusteella tarkastella porvarillisen diskurssin tuotteena? Näitä piirissämme pohdittiin. Huomautettiin, että runon puhuja toki liittää itseensä erilaisia rooleja: ”olen - - - apostoli kolmastoista” tai ”minä olen enkeli, olin se”, mutta tietyn jatkuvuuden voitaisiin kuitenkin nähdä määrittävän subjektia. Toisaalta subjekti tulkittiin rikkoutuvaksi ja alati asemaansa hakevaksi ja näin ollen epäkoherentiksi. Lopulta runon subjektin pohdittiin aikansa lapsena olevan kyllä porvarillisen diskurssin tuote, mutta myös moderni: Koska runo kestää aikaa paremmin kuin hyvin, puhuja puhuu äänellä, joka on noussut aikaansa ja porvarillista taidekäsitystä vastaan. Hänen äänestään voidaan kuulla modernismin ja futurismin, epäsovinnaisen ja taistelun kaiut.

Runon ilmaisusta löydettiin futurismille ominaisia piirteitä. Sen esteettinen maailma nostettiin esimerkiksi futurismista parhaimmillaan. Ilmaisua kuvailtiin paikoin ällöttäväksi ja epäsovinnaiseksi, salonkikelpoiseen kauneuteen tottuneelle rumalla tavalla aistikkaaksi. Värikkäästä ilmaisusta huolimatta olimme yhtä mieltä tulkintakaanonin kanssa siitä, ettei ”Pilvi housuissa” -runossa sana ole suurempi merkitystä eikä painopiste ole seikkailussa merkityksen tuolle puolen, jollaisia kokeiluja kyllä tehtiin Moskovan kubo-futuristien piirissä, johon Majakovskikin kuului. Suomentaja, runoilija Tuomas Anhavan mukaan Majakovskin futurismi keskittyi pikemminkin kumouksellisuuteen ja yleismaailmallisuuteen, ja tämän futurismia määrittivät uuden luominen, ammattimiehen ja työläisen asiallisuus sekä marxilainen yhteiskunnallisuus.

Esteettisen nähtiin runossa limittäytyvän moraaliin: runon subjektin Kauneuden ja Totuuden yhteiskunnan luomiin normeihin ja niitä vastaan taisteluun. Yhteiskunnallinen viitekehys nostettiin tulkinnan kannalta tärkeäksi. Puoluepolitiikkaa Majakovskin ei katsottu ”Pilvi housuissa” -runossa tekevän, vaan hänen kantaaottavuutensa koettiin ennemminkin henkilökohtaisena. Runossa kuultiin sekä historiallinen että omakohtainen ääni:

Kaikkeus nukkuu,

nojaten käpäläänsä,

tähti-syöpäläiset valtavalla korvallaan.

Maailmankaikkeus kuin koira, korvalla oleskelevat tähti-syöpäläiset kuin vaikkapa passiiviset, kaavoihinsa ja oloihinsa jumahtaneet taiteilijat (puhujakin?). Anhavan mukaan Majakovskin uudelleenluomista arvosteltiin, kuten taiteen uudistajia on kaikkina aikoina arvosteltu: ei riitä. Majakovskin oivaltava, tuoreelta tuntuva ilmaisu ja pureva, hienovarainen satiiri nostivat hänen teoksensa kuitenkin yhdeksi meidän lukupiirissämme pidetyimmistä klassikoista.

(Lähteet: Majakovski, Vladimir: Pilvi housuissa ja muita runoja [Helsinki, Tammi, 1959] sekä Eastohope, Anthony: Poetry as Discourse ja Kansojen kirjallisuus: Vuosisadan vaihde 1890 – 1920)

Loppuraportti: Whitman

Walt Whitman: Song of Myself

• Viikko 30
• Keskusteluun osallistuivat kaikki
• Raportin kirjoittaja: Laura Väänänen

Nuori, itseään etsivä amerikkalainen kirjallisuus löysi 1800-luvun alussa tulkkinsa Walt Whitmanista (1819 – 1892). Kansojen kirjallisuus (Kk) -kirjasarjan osassa Realismi 1830 – 1860 Whitmania kuvaillaan kansan syvyyksistä nousseeksi geniukseksi, säännöttömäksi verbiksi, joka loi itsestään legendan muun muassa esittämällä kansanrunoilijan osaa. Lukupiirimme mielestä oli mielenkiintoista, kuinka Kk:ssa puolestaan legendan luomiseen osallistutaan: ”Oli kuin hänen ja maailman välillä ei olisi ollut mitään muuria, ei edes paljoa lajittelevaa minääkään. Toisinaan hänessä on käsittämätöntä, amorfista tuntua kuin nilviäisessä”. Myös Whitmanin runoilijaksi tulemista kuvataan Kk:ssa maalailevin sanankääntein: ”Koskaan emme saa yksityiskohtaisesti tietää, millä tavoin hän löysi itsensä ja maailman ja tuli siinä yhteydessä runoilijaksi, ehkä mystisen näkemyksen loihtimana”. Kk:n biografinen ote herätti lukupiirissämme hämmennystä.

Whitmanin teokset ovat synnyttäneet niin palvontaa kuin inhoakin. Leaves of Grass, jonka ensimmäinen runo Song of Myself on, ilmestyi vuonna 1855. Runossa puhuu Kk:n toimittajien mukaan elävä ihmisruumis: lihallinen ja kouriintuntuvasti läsnäoleva. Puhujan kautta lukija kokee, millaista on olla nuoren ja terveen Walt Whitmanin kehossa. Whitman itse halusi, että hänen teostaan pidetään kirjan sijaan olentona, toisena ihmisenä, johon lukija saa yhteyden. Whitmanin halu innoitti lukupiiriämme pohtimaan runon kirjoittajaa ja puhujaa. Kk:ssa Whitmanista ja runon puhujasta puhutaan limittäin eikä niiden välille tehdä esimerkiksi sellaista selvää erontekoa, jota Anthony Easthope pitää Poetry as Discoursessa tärkeänä:

Whatever ghost walks the boards of the National Theatre or haunts the study of a reader of Songs and Sonets has stepped from the pages of a text, a script or a book, held by a twentieth-century hand.

Toisaalta runon puhuja, minä, on nimeltään Walt Whitman. Jos ollaan yhtä mieltä kirjailijan kuolemasta siinä mielessä, että häntä persoonana on turha etsiä hänen teoksensa sivuilta, niin Whitmanin ajatus teoksesta kohdattavana olentona voisi tuoda jotakin lisää runon tulkintaan. Easthope lainaa Roland Barthesia: ”[I]n the text, only the reader speaks”. Kenties teoksen kehollisuus ei liitykään sen kirjailijan tai puhujan tasoon, vaan runon vastaanottoon ja teokseen tekstinä? Runon lopussa puhuja kohdistaa sanansa sinälle:

Not I, not any one else can travel that road for you,

You must travel it for yourself.

- - -

Sit a while dear son,

Here are biscuits to eat and here is milk to drink,

But as soon as you sleep and renew yourself in sweet

clothes, I kiss you with a good-by kiss and open the

gate for your egress hence.

Puhuja näyttäytyy vanhempana ja opettajana: ”He most honors my style who learns under it to destroy the/ teacher.” Hän tarjoaa istumasijan, keksejä ja maitoa, mutta patistaa sitten kuulijaansa lähtemään ja parhaimmillaan tuhoamaan opettajansa tämän omin tyylikeinoin. Pohdimme, voisiko runossa kuvatun suhteen käsittää analogiana tekstin ja sen vastaanottajan väliselle suhteelle. Tekstin merkitys lähtökohtana saisi näin ollen suuren, lähes konkreettisenkin painon (kun otetaan huomioon teksti jonakin jopa elollisena) samalla, kun tunnustettaisiin vastaanottajan itsenäisen tekemisen tärkeys, ja maustettaisiin tekstin ja vastaanottajan suhdetta kehollisuuden aspektilla. Runoutta myös materiaalisena ja kehollisena tulkitsimme esimerkiksi toisen kirjan ensimmäisessä runossa:” I will make the poems of materials, for I think they are to be the most spiritual poems,/ And I will make the poems of my body and of mortality”.

Kehollisuuden yhteydessä lukupiirimme kiinnitti huomiota runon homoeroottiseen vireeseen. Wikipediassa tiedettiin kerrotun, että homoseksuaalisuus ja homoerotiikka olivat Whitmanin elämässä ja runoudessa keskeisiä tekijöitä: ne liittivät hänen ihailunsa 1800-luvun ideaalisesta miestenvälisestä kaveruudesta avoimeksi kuvaukseksi maskuliinisesta kehosta. Totesimme, että gay-viitekehyksestä voisi Song of Myselfistä tarjoutua pätevä luenta.

Keskustelimme myös runon kielestä ja muodosta. Osa oli lukenut runon alkuperäiskielellä, osa suomeksi. Markku Jääskeläisen suomennosta kehuttiin nykyaikaisuudesta ja selkeydestä, mutta samalla mietittiin, onko se liiankin selkeä. Jääskeläinen on esimerkiksi purkanut runon toisteisuutta. Runon sen alkuperäiskielellä lukeneet ihastelivat kielen moderniutta. Runossa esiintyvän toisteisuuden todettiin toteutuvan niin konseptien kuin esimerkiksi artikkelienkin tasolla ja luovan näin rytmiä ja eheyttä. Runon kirjallisista viittauksista nostettiin esille erityisesti jenkkityylinen palopuhe:

And I will show of male and female that either is but the equal of
the other,
And sexual organs and acts! do you concentrate in me, for I am determin'd
to tell you with courageous clear voice to prove you illustrious,
And I will show that there is no - - -

Eläisiköhän kyseinen tyyli paraikaa esimerkiksi Romneyn ja Obaman vaalikamppailuretoriikassa?

Pohdimme Song of Myselfin voiman piilevän tavallisen ihmisen nostamisessa runouteen. Kk:ssa todetaan, että runon puhuja laulaa itsestään, koska hän edustaa muita ja hänen laulunsa on vapauttava rikkauden, jota ”tavallinen mies” kantaa sisimmässään. Puhuja heijastaa koko maailman lukijalle olemuksensa kautta: olennaista on tasavertaisuus ja yhteistunto kanssaihmisiin. Lukupiirissämme todettiin tavallisuuden olevan varsinkin demokratian syntymisen näkökulmasta historiallista, ja runon puhujan näkevän demokratian yhteensulautumana, jonka samaääniseen kuoroon on liittynyt yksittäisten individuaalien kuoro. ”I take part, I see and hear the whole.”

(taustalähteinä käytetty: Eastohope, Anthony: Poetry as Discourse ja Kansojen kirjallisuus: Realismi 1830 – 1860)

Vladimir Majakovski: Pilvi housuissa

Kansojen kirjallisuus: Vuosisadan vaihde 1890 – 1920 (Kk) -teoksessa tuon ajan Pietarin kirjallisessa elämässä kuvataan vallinneen romanttisen ja kiihottuneen tunnelman uusien aatteiden puskiessa syrjään realismia ja yhteiskuntakriittisyyttä. Vaikutteita saatiin ulkomailta, esimerkiksi maalaustaiteessa ranskalaisesta impressionismista. Aikakausi oli tunnusomaisesti runoilijoiden vuosikymmen. Säerunous ei ollut kyennyt kilpailemaan romaanin kanssa yhteiskuntakriittisenä puheenvuorona 1800-luvun puolivälistä lehdistöä ja kirjallisuutta hallinneessa keskustelussa, mutta uudessa ilmapiirissä se sai mahdollisuutensa – sitten romantiikan päivien ei ollutkaan nähty yhtä valtavaa määrää merkittäviä runoilijoita.

Yksi merkittävimpiä oli Vladimir Majakovski (1893 – 1930). Kk:ssa hänet liitetään Moskovan kubo-futuristeihin. Moskovan kubo-futuristeilla oli läheinen kosketus kubismiin. He julistivat antavansa korvapuustin porvaristiselle maulle ja keskittyivät väittelemään modernista maalaustaiteesta ja luomaan uudenlaista, tuoretta runokieltä: se ei kammoaisi raakaa kansanomaisuutta, jota oli pidetty ”epärunollisena”. Vanhojen, banaalien sanojen tilalle muodostettiin uusia ja haaveiltiin universaalista runokielestä. Pohdittiin myös ”kieltä järjen tuolla puolen”; runoa akustisena eleenä, jossa sana on suurempi merkitystään. Tuomas Anhavan mukaan Majakovskin futurismi keskittyi kuitenkin pikemminkin kumouksellisuuteen ja yleismaailmallisuuteen kuin assosiaalisuuteen tai kielelliseen ilmaisuun ”tuolla puolen merkityksen”. Majakovskin futurismia määrittivätkin uuden luominen, ammattimiehen ja työläisen asiallisuus sekä marxilainen yhteiskunnallisuus.

”Pilvi housuissa” lukeutuu Anhavan mukaan Majakovskin varhaisvaiheen runouteen, jolle oli tunnusomaista luonnollista kookkaampien kuvien käyttö, retorisuus, tehokkaasti karkea ja karmea sanonta, vireen äkilliset vaihtelut ja kuvissa piilevien rinnastuksien ja samastuksien tyhjentävä toteuttaminen 1600-luvun englantilaisten metafyysikkojen tapaan. Syntyi yhtämittaisen kiihkon vaikutelma, jonka syyt olivat yhtäältä ulkoinen todellisuus, toisaalta sisäisen yksinäisyyden sietämättömyys. Kk:ssa ”Pilvi housuissa” -runon nimen tarkoituksen kerrotaan olevan keveyden ja hellyyden tunteiden ilmaisemisen. Se on muiden varhaiskauden runojen tapaan ennen kaikkea runo rakkaudesta: runoilijan rakkaudesta tyttöön, joka valitsee yhteiskunnalliselta asemaltaan vakaamman miehen. Runoilijan on näin ollen kiellettävä porvarillinen yhteiskunta, sen suhtautuminen rakkauteen, ihmisiin, taiteeseen ja uskontoon. Epilogissa runoilija lähtee tapaamaan Jumalaa ja vetämään tämän vastuuseen. ”Pilvi housuissa” kuvataan Kk:ssa tuoreena ja uhmakkaana. Se on täynnä räjähtävää lyyristä energiaa. Perinteinen säemuoto on hylätty ja korvattu vaihtelevanpituisilla riveillä, jotka perustuvat puhutun kielen lauseisiin ja tapaan korostaa sanoja. Loppusoinnut ovat vapaita ja epäsovinnaisia, kuvakieli haastavan epäesteettistä ja sykäyksittäin uutta eloa antavat uudet sanat. ”Pilvi housuissa” on tarkoitettu ennen kaikkea lausuttavaksi ja aikanaan se edustikin uutta oratorista tyyliä, jonka tarkoitus oli herättää, provosoida ja vasaroida kuulijan hermoja ja aisteja.

Lukemani painoksen suomentaja Arvo Turtiainen toteaa teoksen ”Lukijalle” -osuudessa satiirin olevan ominaista Majakovskille. Ymmärsin, ettei tämä päde niinkään varhaiskauden tuotantoon, mutta ihaillessani ”Pilvi housuissa” -runon loppusointuja mietin samalla, että loppusoinnut tuntuvat runossa punoutuvan satiiriin, esimerkiksi:

Mutta kaikki tapahtuukin seuraavasti -

laulunhalun piristeeksi kävellään,

kunnes alkaa liikavarpaistua järki,

kunnes sydänliejukossa mulahtaa

mielikuvituksen tyhmä särki.

Tai:

- Kuulkaapa nyt, Herra Jumala!

Eikö tule ikäväksi

päivittäinen pilvivelli,

Silmiänne virkistäisi suunnata ne muuhun.

Otetaanpa – ymmärrätte -

järjestetään tiedon karuselli

hyvän sekä pahan tiedon puuhun.

Riimiparit järki – särki tai pilvivelli – karuselli tuntuvat pursuavan naurua, ensimmäinen mainiolla itseironisuudellaan ja jälkimmäinen arkistetun pyhän (”päivittäinen pilvivelli”) ja arkisen korottamisen (”tiedon karuselli/ hyvän sekä pahan tiedon puuhun”) rinnastamisella. Oliko teidän mielestänne runossa satiiria?

Ainakin minua houkutti runon tarkastelu myös ideologisesta näkökulmasta Anthony Easthopen antamassa merkityksessä, jossa runous diskurssina on osaltaan ideologisesti määräytynyttä, sillä se on historiansa ja suhteellisen autonomisen perinteen tuote. Näkyvimmin tähän tarkastelukulmaan houkuttivat lukuisat (aikalais)viittaukset, joita Arvo Turtiainen olikin avannut, mutta myös Easthopen ideologisen ja subjektin teoretisointi. Easthopen mukaan modernismin aikakaudella subjektin asema horjahti. Runo nähtiin tuotteena ja sen subjektista tuli rakennettu ja suhteellinen, kun vastaavasti diskurssin porvarilliset muodot tarjosivat subjektille absoluuttisen aseman. Kuinka tulkitsette ”Pilvi housuissa” -runon subjektiasemaa? Onko subjekti koherentti ja näin porvarillisen diskurssin tuote, vai voidaanko se ymmärtää modernin suhteellisena? Runon puhuja toki liittää itseensä erilaisia rooleja: ”olen - - - apostoli kolmastoista” tai ”minä olen enkeli, olin se”, mutta runon lopussa, puhuja huudahtaessa ”Minä tulen!”, pohdin eikö puhujan subjektiasemaan kuitenkin liity jatkuvuus. Majakovskin marxilaisten tendenssien sävyttämä puhuja kieltää porvarillisuuden, mutta runoa voidaan subjektiaseman perusteella tarkastella porvarillisen diskurssin tuotteena?

Anhavan mukaan Majakovskin uudelleenluomista arvosteltiin, kuten taiteen uudistajia on kaikkina aikoina arvosteltu: ei riitä. Onko Majakovski teidän mielestänne kestänyt aikaa? Onko hänen runoutensa ymmärrettävää? Entä vertautuiko hänen teoksensa teidän otteessanne jo luettuihin klassikoihin?

- Laura

WALT WHITMAN: Song of Myself

Amerikassa koettiin 1800-luvun alussa suuria myllerryksiä: sen alue laajeni, sinne muutti valtava määrä siirtolaisia ja se sai itsehallinnon. Uusien näköalojen ilmapiirissä kukoistivat valistusaatteet. Seurasi ongelmiakin: kansanvaltaa käytettiin oman edun tavoitteluun, koettiin kaksi suurta talouskriisiä, ja konekulttuuri köydytti kansan henkistä pääomaa. Amerikkalaiset tavat ja elämännormit leimautuivat rahvaanomaisiksi. 1800-luvun puolivälin jälkeen kasvavat ongelmat saavuttivat kulminaatiopisteensä taistelussa orjuudesta. Kansallista erikoislaatua ilmaisemaan tarvittiin runoilijoita!

Nuori amerikkalainen kirjallisuus löysi tulkkinsa Walt Whitmanista (1819 – 1892). Kansojen kirjallisuuden (Kk) kirjasarjan osassa Realismi 1830 – 1860 Whitmania kuvaillaan kansan syvyyksistä nousseeksi geniukseksi, säännöttömäksi verbiksi, joka loi itsestään legendan, esitti kansanrunoilijan osaa. On tosin mielenkiintoista, kuinka Kk:ssa puolestaan legendan luomiseen osallistutaan: ”Oli kuin hänen ja maailman välillä ei olisi ollut mitään muuria, ei edes paljoa lajittelevaa minääkään. Toisinaan hänessä on käsittämätöntä, amorfista tuntua kuin nilviäisessä”. Myös Whitmanin runoilijaksi tulemista kuvataan Kk:ssa melkoisen maalailevin sanankääntein: ”Koskaan emme saa yksityiskohtaisesti tietää, millä tavoin hän löysi itsensä ja maailman ja tuli siinä yhteydessä runoilijaksi, ehkä mystisen näkemyksen loihtimana”. Runoilijuuden taustalla voidaan kuitenkin nähdä olevan muun muassa Whitmanin kiinnostus tähtitieteeseen, luonnontieteeseen, historiaan, etnologiaan, stoalaiseen ja epikurolaiseen filosofiaan sekä oman aikansa filosofien, romantikkojen (muun muassa Goethen!) ja transkendentalistien teoksiin. Lisäksi Whitman kohtasi kirjallisuusmiehiä ja taiteilijoita, matkusti, pohti ja uneksi.

Kk:ssa Whitman kuvataan hämmentäväksi hahmoksi. Hämmentynyttä oli myös hänen teostensa vastaanotto. Ne ovat herättäneet niin palvontaa kuin inhoakin. Leaves of Grass, jonka ensimmäinen runo Song of Myself on, ilmestyi vuonna 1855. Se oli ensinäkin kummallisen näköinen teos: ladelma oli isokokoinen, jotta loppusoinnuttomat, ”villit” runorivit saisivat tarpeeksi tilaa; teksti vyöryi kuin laavavirta ja teosta koristi kuva kansanomaisesti pukeutuneesta Whitmanista. Teoksen ulkonäköä värisyttävämpi oli kuitenkin sen sisältö. Käsittelen sisältöä niin, että nostan ensiksi esiin erään näkökannan, johon itse lukiessani kiinnitin eniten huomiota, minkä jälkeen esittelen suppeammin Kk:ssa tehtyjä huomioita.

Runossa puhuu Kk:n toimittajien mukaan elävä ihmisruumis; lihallinen ja kouriintuntuvasti läsnäoleva, ja puhujan kautta lukija kokeekin, millaista on olla nuoren ja terveen Walt Whitmanin kehossa. Whitman itse halusi, että hänen teostaan ei pidetä kirjana vaan olentona, toisena ihmisenä, johon lukija saa yhteyden. Mielestäni Whitmanin ajatus avaa mielenkiintoisen näkökulman runon kirjoittajan ja puhujan pohdintaan. Kk:ssa Whitmanista ja runon puhujasta puhutaan limittäin eikä niiden välille tehdä esimerkiksi sellaista selvää erontekoa, jota Anthony Easthope pitää Poetry as Discoursessa tärkeänä:

Whatever ghost walks the boards of the National Theatre or haunts the study of a reader of Songs and Sonets has stepped from the pages of a text, a script or a book, held by a twentieth-century hand.

(Tai 21^st-century hand meidän tapauksessamme, heh.) Toisaalta runon puhuja, minä, on nimeltään Walt Whitman. Jos olemme yhtä mieltä kirjailijan kuolemasta siinä mielessä, että häntä persoonana on turha etsiä hänen teoksensa sivuilta, niin voisiko Whitmanin ajatus teoksesta kohdattavana olentona kuitenkin tuoda jotakin lisää runon tulkintaan? Easthope lainaa Roland Barthesia: ”[I]n the text, only the reader speaks”. Voisiko se ”jotakin lisää” majailla runon vastaanotossa, jolloin ajatus teoksen kehollisuudesta ei liittyisikään sen kirjalijan tai puhujan tasoon, vaan nimenomaan teokseen tekstinä? Runon lopussa puhuja kohdistaa sanansa sinälle: 

 

Not I, not any one else can travel that road for you,

You must travel it for yourself.

- - -

Sit a while dear son,

Here are biscuits to eat and here is milk to drink,

But as soon as you sleep and renew yourself in sweet

clothes, I kiss you with a good-by kiss and open the

gate for your egress hence.

Runon puhuja näyttäytyy kuin vanhempana – tai opettajana:

He most honors my style who learns under it to destroy the

teacher.

Puhuja tarjoaa istumasijan, keksejä ja maitoa, mutta patistaa sitten kuulijaansa lähtemään – ja kenties parhaimmillaan tuhoamaan opettajansa tämän tyylikeinoin. Voisiko runossa kuvatun suhteen käsittää analogiana tekstin ja sen vastaanottajan väliselle suhteelle? Tekstin merkitys lähtökohtana saisi näin ollen suuren, lähes konkreettisenkin painon (jos otetaan whitmanilaisittain huomioon teksti jonakin jopa elollisena) samalla, kun tunnustettaisiin vastaanottajan itsenäisen tekemisen tärkeys – ja lisättäisiin tekstin ja vastaanottajan suhteeseen kehollisuuden aspekti (runous myös materiaalisena, kehollisena?). Mitä mieltä te olette: millaisia ajatuksia runon puhujan taso ja siihen liittyvä kehollisuus herätti teissä?

Kk:ssa todetaan, että runon puhuja laulaa itsestään, koska hän edustaa muita ja hänen laulunsa on vapauttava rikkauden, jota ”tavallinen mies” kantaa sisimmässään. Puhuja heijastaa koko maailman lukijalle olemuksensa kautta: olennaista on tasavertaisuus ja yhteistunto kanssaihmisiin. Tekstissä ylistetään naista ja miestä ja ruumista ja sielua (ja näiden välinen jännite leimaa Whitmanin koko tuotantoa). Aika ja tila näyttäytyvät fiktioina ja puhuja onkin kotonaan kaikkialla (tässäpä vertailukohtaa Baudelairen runon puhujan eskapismille ja kaipuulle!). Runoa leimaavat vapauden ja henkisen laajentumisen tunto. Runo on ”vapaa” ja säännötön ja noudattaa luonnollista puheenrytmiä. Sen äännemassaan on sulautettu kirjallisia sointuja esimerkiksi Raamatusta ja Shakespearesta ja vaalipuheen ja saarnan tyyleistä ja sen muoto rakentuu alkusoinnutuksista, sananvalinnoista, rytmistä ja lauseiden ja rivien pituuksista.

Leaves of Grassista on otettu lukuisia painoksia. Se on kielellinen kokeilu, jossa yhdistyvät aikakauden realismi, teknisyys, paatos, etsintä tavalla, joka jo enteilee ekspressionismia ja surrealismia. Siinä kudotaan yhteen Amerikan perinnön langat. Whitmanin tyyli on harvoin suoranaisen jäljittelyn mallina, mutta hänestä tuli maailmanmahti siinä liikkeessä, joka syntyi runouden muodon hajoittamiseksi ja aiheen ja kielen radikaaliksi vapauttamiseksi.

Millaisiin tulkintoihin Song of Myself teidät innotti? Haluaako joku jakaa lukukokemuksensa? Teittekö vertailuja jo lukemiimme teoksiin? Vangitsiko jonkun huomion nimenomaan runon säännöttömyys ja sen muotoseikat? Mielenkiinnolla keskustelua odottaa 

Laura

Johann Wolfgang van Goethe: Runotarten lemmikki


Saksalaisen romantiikan suuri vaikuttaja Goethe syntyi 1749 Frankfurt am Mainissa. Goethe lähti opiskelemaan lakitiedettä, mutta keskittyi mieluummin kirjallisuuteen. Hän kuitenkin valmistui lakitieteen lisensiaatiksi 1771.
  Goethe oli myös Weimarin valtion pääministeri ja työskenteli muun muassa rahaministerin tehtävissä. Goethe käsikirjoitti, ohjasi ja jopa näytteli Weimariin perustetussa teatterissa, ja historian henkilöiden keskinäisistä suhteista Goethen ja Friedrich Schillerin yhteistyö on kuuluisin. He muodostivat Weimarin klassismin ytimen ja lainasivat teoksiinsa paljon teemoja klassisesta antiikista. 
Goethe kuoli vuonna 1832 82 vuoden iässä.


Goethe edustaa Saksan 1767–1785 vallinnutta Sturm und Drang-kautta, jossa yksilön kokemukset ja tunteet ovat keskiössä. Taikun aikajanan mukaan ajan romantikolle oli tyypillistä ajatella, että vain subjektiivisella  kokemuksella ja äärimmäisellä omakohtaisuudella oli merkitystä. Kun äärimmäistä subjektiivisuutta ei voi jakaa kenenkään kanssa, metafyysinen yksinäisyys ja eristyneisyyden kokemukset korostuvat ja saattavat ajaa rakkaudessaan kituvan unelmoijan itsemurhaan. 


Goethessa eli voimakas Rousseaun henki. Heidän käsityksensä rakkaudesta kuitenkin poikkesivat toisistaan. Rousseaulle ajan mukaan rakkaus ja aviorakkaus sekä fyysinen ja henkinen rakkaus olivat kaksi eri asiaa. Wertherin rakkaus taas ei lankea fyysiseksi, eikä se ole pelkkä hengen tuote. Rakkaus on yhtä varma ja läsnäoleva kuin luonto, joka sille rajat asettaa. Romanttisessa taiteessa ei ole ihmisen asettamia sääntöjä klassismin mukaan.


Goethe oli perehtynyt antiikin kirjallisuuteen ja haki klassismin mukaan teemoja sieltä. 

Goethella oli tosielämän Lottensa. Hän rakastui 19-vuotiaaseen Charlotte Buffiin ja myöhemmin 17-vuotiaaseen Maximiliane von Larocheen. Ristiriidat kolmikoiden välillä ajoivat tulevan kirjailijan pois. Pettymyksensä hän purki kirjeiden muotoon, joka oli hänelle luonteva tapa kirjoittaa, mutta myös runoihin. Runotarten lemmikissä on useita rakkausrunoja, jotka kituvat sen kurimuksessa tai leiskuvat lemmen intohimoa.

Charlotte von Steinille osoittamassaan runossa Goethe kirjoittaa harhakuvitelmista, mihin rakastunut sortuu haaveissaan:


Of loving without knowing one another,

Of seeing in each what each never was,

Setting out anew towards the Dream Lover,

Faltering at phantom Danger’s course.

Runoissaan Goethe rakensi dialogia välillä puron ja pojan välille, välillä rakastavaisten välille, joskus kyyhkyn ja kotkan välille. Keijukaisten kuningas-runossaan Goethe paljastaa draamantaitajan kykynsä ja rakentaa jännitteen isän, pojan ja kuolemaan houkuttelevan Keijujen kuninkaan välille:

‘I love you, I’m charmed by your lovely form:

And if you’re not willing, I’ll have to use force.’

‘Father, my Father, he’s gripped me at last!

The Erlking’s hurting me, holding me fast! –

The Father shudders, faster he rides,

Holding the moaning child so tight,

Reaching the house, in fear and dread:

But in his arms the child lies dead.

Goethen Mignon on päähenkilö Wilhelm Meistersin vaellukset-romaanissa, ja Mignon toistuu myös hänen runoissaan. Ambroise Thomas sävelsi romaanin pohjalta oopperan.

Do you know the land where the lemon-trees grow

In darkened leaves the gold-oranges glow,

A soft wind blows from the pure blue sky,

The myrtle stands mute, and the bay tree high?

Goethen runoissa näkyy antiikin teemat ja romantiikan ajan henki. Rakkaus ja sen aiheuttama kärsimys on isossa osassa runojen henkilöiden henkistä elämää. Luonto ja sen kaikkivaltaisuus asettaa kehykset yksilöä ravistelevalle tunnemyrskylle, ja luontoon kaikki myöskin palautetaan.

Belindalle-runossa Goethe yhdistää luonnon ja rakkauden toisiinsa:

The springtime blossom in the meadow

Charms me less by far:

Where you are, Angel, is Love, and Virtue,

Nature is where you are.

Useat runot kertovat paimenesta, öisestä vaeltajasta, kalastajasta tai luonnon asukeista. Kalastaja-runossa on nähtävissä luonto/kulttuuri-vastakohtapari, jossa meri ja siinä asuva merenneito edustavat luontoa ja kalastaja luonnosta vieraantunutta kulttuuria. Merenneito edustaa totta kai myös feminiinille luonteenomaista villiä luontoa ja kalastaja maskuliinista, hallittua kulttuuria. Ennen kuin merenneito pitää kalastajalle liikuttavan puheensa, kalastajan sydän on ontto ja kylmä. Goethe käyttää toistoa ensimmäisen ja viimeisen säkeen alussa taitavasti ja rakentaa runoon näin pienen tarinan. Runo on myös hyvin aistikas: vesi sihisee, kastelee ja lopulta nielaisee miehen. Lopussa merenneito eli luonto vetää miehen eli kulttuurin meren syvyyksiin ja jäljelle jää hiljaisuus, luonnon rikkumaton rauha.

The water hissed, the water rose

Wetting his naked feet:

His heart so full of yearning, oh,

As if him his Love did greet.

She spoke to him, she sang to him:

All was soon done, and o’er:

She half pulling, he half sinking,

And he was seen nevermore.

Goethen tuotantoon kuului parikymppisestä kuolemaansa asti runoja, lauluja, balladeja, romaaneja, näytelmiä, antiikin tutkielmia, mietelmiä ja muuta kirjallista aineistoa. Goethen yksilön tunteiden herkkää kuvaamista ja luonnon väkeviä teemoja on ylistetty nimenomaan hänen runoissaan. Ne sopisivat nykyajankin rakkauslaulojen sanoituksiksi:

Must lie within her magic spell

And live where she may go.

How great the change, I tell!

Love! Love! Let me go!

Charles Baudelaire: Pahan kukkia

Charles Baudelaire syntyi 1821 Pariisissa. Hänen iäkäs isänsä kuoli Baudelairen ollessa 7-vuotias, eikä hän koskaan hyväksynyt äitinsä toista avioliittoa. Nuorena hänet erotettiin Pariisin sisäoppilaitoksesta huonon käytöksen vuoksi. Baudelairea kiinnosti boheemi taiteilijaelämä ja tajuntaa laajentavat aineet kuten oopiumi. Hän halusi kirjoittaa runoja, mutta kirjautui oikeustieteen opiskelijaksi. Vapaa taiteilijaelämä keskeytti opinnot.

1848 Baudelaire osallistui Euroopan hulluun vuoteen Pariisin barrikadeilla. Louis Napoleonin Pariisin modernisointi vanhoja rakennuksia kaatamalla jätti syvät jäljet runoilijaan, jonka on runoissaan nähty haikailevan vanhan Pariisin perään.

1852 hän julkaisi tutkielman Edgar Allan Poesta ja ranskannoksia Poen novelleista. Hän inspiroitui myös  Edouard Manetin maalauksista ja irlantilaisen Charles Robert Maturinin kauhuromanttisesta romaanista Melmoth the Wandererista.

Pahan kukkia (Fleurs du mal) ilmestyi 1857 ja poiki haasteen oikeuteen yleisten hyvien tapojen ja moraalin halventamisesta. Kuusi runoa määrättiin poistettavaksi kokoelmasta, ja ne julkaistiin Ranskassa uudestaan vasta 1949. Baudelaire kuoli pian toispuoleisen halvaantumisen jälkeen Pariisissa 1867.

Baudelaire myönsi olevansa keikari eli dandy. Hän rakasti matkustamista ja peitti pettymystään politiikkaan ja todelliseen elämään eroottisilla suhteilla, viinillä ja huumeilla. Ikävän maailman, tuhon, kuoleman ja sairauden maailman vastakohtana hänellä oli ideaalin maailma. Ideaali on todellisuutta suurempaa Kauneutta, mutta ei perinteisellä puhtaalla tavalla. Baudelaire näki kaunista sielläkin, missä toiset peittivät silmänsä. Baudelairen ideaalissa rakkaus oli mahdollinen ja synti sallittu. Pahan kukista kuvastuu kauhu kuolemaa ja sairautta kohtaan, mutta myös kaipuu kauniiseen, kivuttomaan maailmaan.

Pahan kukkia raivasi tietä modernismille ja symbolismille. Myös dekandenssiin (naturalismia ja sovinnaista moraalia vastustava, boheemia ja taiteellista elämäntyyliä edustava suuntaus) teoksella oli merkittävä vaikutus. Sen teemoiksi voi lukea maanpaon, rappion, synnit sekä kuoleman ja mielen pimeän puolen viehätyksen.

Baudelaire viehättää goottihenkisyydellään ja herkkyydellään, jolla hän ymmärtää rujoa ja raajarikkoa muttei puuterin alla piileskelevää sosiaalista moraalia. Baudelaire kirjoittaa myös Pahan kukissa vanhoista ja hyljeksityistä. Pienet vanhat naiset - runossa esiin kovertuu runoilijan herkkä ote kauhun ja kuolemankuvien alla:

”…Te rauniot! Perheeni! Aivot ainetta samaa!/ Sanon iltaisin teille jäähyväiset arvokkaat./ Missä huomenna Jumalan hirveä kämmen lamaa/ teitä, Eevat kahdeksankymmenvuotiaat?”

Aikaisempi runous ylisti kauneutta puhtaana ja luontomaisena. Baudelaire ylisti sitä modernismia ennustavasta näkökulmasta: hän rikkoo veistoksellisia rajoja ja tuo pimeyden kauneuden ytimeen.

Naiset ovat Baudelairelle (yllättäen) kaksijakoinen asia. He ovat hänelle muusia, hetkellisen kauneuden ruumillistumia ja helpotuksen keitaita todellisen maailman ikävään. Nimenomaan keitaita, sillä Baudelaire rinnastaa naiset luontoon. Toisaalta he ovat kuin vampyyreja, jotka vievät häntä kohti sairautta, kuolemaa; ikävän maailmaa. Ja niinhän joku tosiaan teki, koska Baudelaire kärsi kupasta.

”…se eikö kauhulla sinua koskaan täytä/kun suuri luonto salattuine aikeineen/sinua, synnin papitar, käyttää hyväkseen/-sinua, katala eläin-/luodakseen neroutta?”

ja

”… Jumala? Saatana? Enkeli? Seireeni? sillä/ ei väliä, vähentää-/sinä samettisilmäinen/sinä kuningatar, valo, tuoksu, rytmi!- jos millä/ voit maailman iljettävyyttä ja painoa hetkien!”

Suomentaja Yrjö Kaijärven mukaan Baudelairella oli suhde äitinsä kanssa, eikä hän sen vuoksi hyväksynyt äitinsä uutta avioliittoa. 

Baudelaire uskoi, että saatana ohjaa ihmisen päivittäisiä tekoja, ja että ihminen on saatanan tahdoton sätkynukke.

”…Ja Perkele ohjaa meitä ajomiehen lailla! (…) Mutta joukossa ajokoirien, sakaalien, apinoiden, skorpionien, käärmeiden (…) on yksi rumin, ilkein saastaisin siellä!/ Ja vaikka ei suuresti elehdi, hudakaan/se tahtoisi kernaasti autioittaa maan/ja kaikki luodut haukotukseensa niellä:/ Ikävyys!”

Albatrossi on voimakkaan symbolinen runo. Siinä Baudelaire vertaa runoilijaa laivan kannella kompuroivaan albatrossiin, jonka kauneutta maanpäälliset ilkkujat eivät ymmärrä. Haaska on myös mielenkiintoinen kontrastiltaan: runoilija vertaa ruumista avautuvaan kukkaan. Mädän, myrkyn, matojen kanssa samassa runossa esiintyy aurinko, nousevat ja laskevat aallot, veen virta ja sävel. Baudelaire loihtii kauhistuttavan kuvan kauniilla elementeillä. Runon ääni kertoo rakastetulle, että jonain päivänä mato häntäkin suutelee.

Teoksen viimeisessä runossa, Matka, Baudelaire kertoo matkasta maailmaan, joka runon mukaan on iäti samanlainen, tyhmyyden, pelon, sairauden värittämä. Runon ääni pyytää kapteenia eli Kuolemaa irrottamaan köydet kohti jotain uutta:

" Nyt myrkkyäs kaada, että se voimaa toisi!/ Nyt tahtomme on - tuli polttaa jo aivoja niin -/ syvään sukeltaa, sama, Helvetti, Taivasko oisi/ nyt etsimään uutta, Tuntemattoman syvyyksiin!"

Ehkä Taivas ja Helvetti maan päällä on jo nähty?

Annika