perjantai 3. elokuuta 2012

Vladimir Majakovski: Pilvi housuissa



Kansojen kirjallisuus: Vuosisadan vaihde 1890 – 1920 (Kk) -teoksessa tuon ajan Pietarin kirjallisessa elämässä kuvataan vallinneen romanttisen ja kiihottuneen tunnelman uusien aatteiden puskiessa syrjään realismia ja yhteiskuntakriittisyyttä. Vaikutteita saatiin ulkomailta, esimerkiksi maalaustaiteessa ranskalaisesta impressionismista. Aikakausi oli tunnusomaisesti runoilijoiden vuosikymmen. Säerunous ei ollut kyennyt kilpailemaan romaanin kanssa yhteiskuntakriittisenä puheenvuorona 1800-luvun puolivälistä lehdistöä ja kirjallisuutta hallinneessa keskustelussa, mutta uudessa ilmapiirissä se sai mahdollisuutensa – sitten romantiikan päivien ei ollutkaan nähty yhtä valtavaa määrää merkittäviä runoilijoita.


Yksi merkittävimpiä oli Vladimir Majakovski (1893 – 1930). Kk:ssa hänet liitetään Moskovan kubo-futuristeihin. Moskovan kubo-futuristeilla oli läheinen kosketus kubismiin. He julistivat antavansa korvapuustin porvaristiselle maulle ja keskittyivät väittelemään modernista maalaustaiteesta ja luomaan uudenlaista, tuoretta runokieltä: se ei kammoaisi raakaa kansanomaisuutta, jota oli pidetty ”epärunollisena”. Vanhojen, banaalien sanojen tilalle muodostettiin uusia ja haaveiltiin universaalista runokielestä. Pohdittiin myös ”kieltä järjen tuolla puolen”; runoa akustisena eleenä, jossa sana on suurempi merkitystään. Tuomas Anhavan mukaan Majakovskin futurismi keskittyi kuitenkin pikemminkin kumouksellisuuteen ja yleismaailmallisuuteen kuin assosiaalisuuteen tai kielelliseen ilmaisuun ”tuolla puolen merkityksen”. Majakovskin futurismia määrittivätkin uuden luominen, ammattimiehen ja työläisen asiallisuus sekä marxilainen yhteiskunnallisuus.


Pilvi housuissa” lukeutuu Anhavan mukaan Majakovskin varhaisvaiheen runouteen, jolle oli tunnusomaista luonnollista kookkaampien kuvien käyttö, retorisuus, tehokkaasti karkea ja karmea sanonta, vireen äkilliset vaihtelut ja kuvissa piilevien rinnastuksien ja samastuksien tyhjentävä toteuttaminen 1600-luvun englantilaisten metafyysikkojen tapaan. Syntyi yhtämittaisen kiihkon vaikutelma, jonka syyt olivat yhtäältä ulkoinen todellisuus, toisaalta sisäisen yksinäisyyden sietämättömyys. Kk:ssa ”Pilvi housuissa” -runon nimen tarkoituksen kerrotaan olevan keveyden ja hellyyden tunteiden ilmaisemisen. Se on muiden varhaiskauden runojen tapaan ennen kaikkea runo rakkaudesta: runoilijan rakkaudesta tyttöön, joka valitsee yhteiskunnalliselta asemaltaan vakaamman miehen. Runoilijan on näin ollen kiellettävä porvarillinen yhteiskunta, sen suhtautuminen rakkauteen, ihmisiin, taiteeseen ja uskontoon. Epilogissa runoilija lähtee tapaamaan Jumalaa ja vetämään tämän vastuuseen. ”Pilvi housuissa” kuvataan Kk:ssa tuoreena ja uhmakkaana. Se on täynnä räjähtävää lyyristä energiaa. Perinteinen säemuoto on hylätty ja korvattu vaihtelevanpituisilla riveillä, jotka perustuvat puhutun kielen lauseisiin ja tapaan korostaa sanoja. Loppusoinnut ovat vapaita ja epäsovinnaisia, kuvakieli haastavan epäesteettistä ja sykäyksittäin uutta eloa antavat uudet sanat. ”Pilvi housuissa” on tarkoitettu ennen kaikkea lausuttavaksi ja aikanaan se edustikin uutta oratorista tyyliä, jonka tarkoitus oli herättää, provosoida ja vasaroida kuulijan hermoja ja aisteja.


Lukemani painoksen suomentaja Arvo Turtiainen toteaa teoksen ”Lukijalle” -osuudessa satiirin olevan ominaista Majakovskille. Ymmärsin, ettei tämä päde niinkään varhaiskauden tuotantoon, mutta ihaillessani ”Pilvi housuissa” -runon loppusointuja mietin samalla, että loppusoinnut tuntuvat runossa punoutuvan satiiriin, esimerkiksi:


Mutta kaikki tapahtuukin seuraavasti -
laulunhalun piristeeksi kävellään,
kunnes alkaa liikavarpaistua järki,
kunnes sydänliejukossa mulahtaa
mielikuvituksen tyhmä särki.


Tai:


- Kuulkaapa nyt, Herra Jumala!
Eikö tule ikäväksi
päivittäinen pilvivelli,
Silmiänne virkistäisi suunnata ne muuhun.
Otetaanpa – ymmärrätte -
järjestetään tiedon karuselli
hyvän sekä pahan tiedon puuhun.


Riimiparit järki – särki tai pilvivelli – karuselli tuntuvat pursuavan naurua, ensimmäinen mainiolla itseironisuudellaan ja jälkimmäinen arkistetun pyhän (”päivittäinen pilvivelli”) ja arkisen korottamisen (”tiedon karuselli/ hyvän sekä pahan tiedon puuhun”) rinnastamisella. Oliko teidän mielestänne runossa satiiria?


Ainakin minua houkutti runon tarkastelu myös ideologisesta näkökulmasta Anthony Easthopen antamassa merkityksessä, jossa runous diskurssina on osaltaan ideologisesti määräytynyttä, sillä se on historiansa ja suhteellisen autonomisen perinteen tuote. Näkyvimmin tähän tarkastelukulmaan houkuttivat lukuisat (aikalais)viittaukset, joita Arvo Turtiainen olikin avannut, mutta myös Easthopen ideologisen ja subjektin teoretisointi. Easthopen mukaan modernismin aikakaudella subjektin asema horjahti. Runo nähtiin tuotteena ja sen subjektista tuli rakennettu ja suhteellinen, kun vastaavasti diskurssin porvarilliset muodot tarjosivat subjektille absoluuttisen aseman. Kuinka tulkitsette ”Pilvi housuissa” -runon subjektiasemaa? Onko subjekti koherentti ja näin porvarillisen diskurssin tuote, vai voidaanko se ymmärtää modernin suhteellisena? Runon puhuja toki liittää itseensä erilaisia rooleja: ”olen - - - apostoli kolmastoista” tai ”minä olen enkeli, olin se”, mutta runon lopussa, puhuja huudahtaessa ”Minä tulen!”, pohdin eikö puhujan subjektiasemaan kuitenkin liity jatkuvuus. Majakovskin marxilaisten tendenssien sävyttämä puhuja kieltää porvarillisuuden, mutta runoa voidaan subjektiaseman perusteella tarkastella porvarillisen diskurssin tuotteena?


Anhavan mukaan Majakovskin uudelleenluomista arvosteltiin, kuten taiteen uudistajia on kaikkina aikoina arvosteltu: ei riitä. Onko Majakovski teidän mielestänne kestänyt aikaa? Onko hänen runoutensa ymmärrettävää? Entä vertautuiko hänen teoksensa teidän otteessanne jo luettuihin klassikoihin?


- Laura


4 kommenttia:

  1. Lauran huomautus loppusointujen käytöstä satiirin keinona on loistava! Tarkastelin runon säkeitä uudemman kerran tämän huomion kanssa ja olen ihan samaa mieltä. Satiirisuutta löytyy runossa myös muutenkin ja kertoja asettaa itsensä ajoin melkein jumala-asemaan, tuoden itsensä sieltä alas kertarysäyksellä. Oman position kuvailu eri kannoilta ja toisaalta useiden huudahduksien käyttö saa subjektin vaikuttamaan hyvin ailahtelevaiselta- melkeinpä satiiriselta ihan itsessään.

    Minua ylistäkää!
    En ole suurten kaltainen.
    Mitä tehty joskus
    sanon "nihil".

    Mitään
    koskaan lue en.
    Kirjat?
    En puutu niihin!

    Em. säkeissä on tulkittavissa minusta ainakin paljonkin satiirin piirteitä ja subjektin läsnäolo on kovin vahva.

    Mielestäni Majakovski on kestänyt hyvin aikaa. Pilvi Housuissa on paikoin kovinnkin moderni ja tulkittavissa hyvin meidänkin ajassamme. Toki paikoittaiset runsaslukuiset uskonnolliset viittaukset (golgata,maria, tietäjät, apostolit) sekä venäjäläiset paikat, henkilöt jäävät vähän etäisiksi lukijalle joka on tottunut kovinkin moderniin proosaan mutta kielellisesti Majakovski sointuu modernin runouden piiriin hyvin.

    Aiempiin luettuihin teoksiin nähden Majakovskin runous oli ehkä suorasanaisempaa, rosoisempaa ja vapaa muotoisempaa. Tykkäsin Pilvi Housuissa runosta ehkäpä eniten jopa tähän mennessä luetuissa noin sisällön ja teemojen suhteen ainakin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Eve!: Ei koskaan lukeminen tai kirjoihin puuttuminen on mielestäni juuri osuva esimerkki runon puhujan ainakin itseironiasta, mutta myös runon satiirisista vireistä, sillä miten puhuja, joka on runoilija, voisi mitenkään olla täysin kirjallisuuden ulkopuolella. Toisaalta, jos runo kerran on ensisijaisesti laadittu suullisesti esitettäväksi, kohdan voisi käsittää myös kannanottona kirjoitettua kirjallisuutta vastaan..? Kyseessä voisi siis olla ironia ja taiteilijoiden satirisointi tai hyvin tunteikas ja vakavamielinen kannanotto? Hmm.

    -Laura

    VastaaPoista
  3. Minäkin luin runosta voimakasta satiiria, ja Lauran mainitsemaa ironiaa taiteilijoita ja kirjailijoita kohtaan:

    "...naula kenkieni anturassa
    parempi Goethen mielikuvitusta."

    Faustin lisäksi hän viittaa Zarathustraan, Mefistoon ja minulle tuntemattomiin venäläisiin klassikoihin. Mielestäni Majakovskin runon puhuja tuo selkeästi esille ideologisuuden, jossa hän hylkää Jumalan "ohjaksista pitelijänä" ja porvarillisen taiteen äänen:

    "...me, joilla huulet roikkuvat kuin kattokruunu..."
    Runon puhuja on räiskyvä, lyyrinen tulittaja, joka sylkee porvariston päälle, runoilee rakastetustaan ja samalla kiroaa ja huutaa marxilaisen marssin tapaan: eespäin!

    Runon subjekti on toki porvarillisen diskurssin tuote, hänhän on aikansa lapsi. Mutta koska runo kestää aikaa paremmin kuin hyvin, puhuja puhuu äänellä, joka on noussut aikaansa vastaan. Ääni kaikuu modernismia, futuuria, epäsovinnaista ja taistelua. Subjekti ei minusta ole koherentti, vaan se rikkoutuu ja hakee asemaansa milloin rakastavana uhrautujana, milloin nyrkkiä pöytään iskevänä proletaattina. Runossa on huikea esteettinen ja moraalinen maailma:

    "Näin, näettekö,
    koira nuolee kurittavaa kättä."
    Esteettinen maailma on futurismia parhaimmillaan, se on täynnä ällöttäviä ja epäsovinnaisia ilmauksia ja kuvailuja, kuten:

    "...vaikka häränniskallani
    kannan, niinkuin märkää vuorta, naisia hikivatsaisia...".
    Samassa maailmaa rutistavassa runossaan Majakovski puhuu imeksitystä vehnäpullan tähteestä, ihmisliemestä, nelikerros-kaulakupu-ihraisista ihmisistä, sateen märän kuonon imeskelimistä kulkijoista yms. Runo on aistikas, mutta sovinnaisuuteen ja salonkikelpoiseen kauneuteen tottuneelle rumalla tavalla.
    Harvoin runossa kättä lyövät näin selkeästi estetiinen ja moraali, siis runon subjektin Kauneus ja Totuus ja yhteiskunnan luomat normit ja niitä vastaan taistelu. Tulkitsen runosta samanlaista kapinaa kuin Baudelairen Pahan kukista, siksi tämä on toinen suosikkini lukemamme kaanonin runoista. Majakovskin tulisieluisuus on parhaimmillaan yhteiskunnallisessa viitekehyksessä: hänen intohimonaan ei mielestäni ollut seikkailu merkityksen tuolla puolen.
    Runo loppuu kappaleeseen, joka ns. normaalissa runossa olisi kammottava floppi, mutta joka kruunaa monen sivun tykittelyn juuri tyylille sopivalla ylilyönnillä:

    "Kaikkeus nukkuu,
    nojaten käpäläänsä,
    tähti-syöpäläiset valtavalla korvallaan."

    Runon joka säkeestä on helppo tulkita sekä historiallista että omakohtaista ääntä. Runon puhuja vertaa maailmankaikkeutta koiraan, mikä kertoo jotain hänen arvostuksestaan ylistettyä maailmaa kohtaan. Tähti-syöpäiset voivat olla kaikkeuden tähtiä syöpäläisen muodossa, ja käytetty ilmaus on lähes yhtä kammottava kuin joku "kapiset enkelit". Syöpäläiset (jotka voivat olla vaikka passiiviset, kaavoihinsa ja oloihinsa tyytyvät taiteilijat) ovat kaikkeuden valtavalla korvalla, joka ehkä kuulee kaiken, mutta ei silti lotkauta korvaansakaan.

    Annika

    VastaaPoista
  4. Minunkin mielestäni Majakovski on kielellisesti kestänyt hyvin aikaa. Itsäni viehättivät enemmän hänen henkilökohtaisiin teemoihin ja tunteisiin pohjautuvat (rakkaus)runonsa kuin poliittiset satiirit. Luonnollisesti Venäjä-tematiikka tuntui hieman vieraalta.

    Majakovskin runoissa sana ei ole suurempi merkitystään, mutta varsin värikästä hänen ilmaisunsa paikoin kyllä on. Lyriikasta huomaa sen olevan tarkoitettu ääneen luettavaksi, leikkisät ja vapaamuotoiset riimit ovat kuin luotuja lausuttavaksi! Olen Annikan kanssa samaa mieltä siitä, ettei runoilijan hänen intohimona ollut seikkailu merkityksen tuolla puolen.Yhteiskunnallisilla aiheilla leikittely, provokaatio ja satiiri nousevat tärkeämmiksi.

    Majakovskin runoja voisi siteerata ja käyttää vallankumouksen sloganeina ja iskulauseina "Ananasta ahmi, hotkaise pyy, loppusi porvari lähestyy"! Vallankumouksen airut nuori mies toki olikin. Majakovski on sopivan anarkistinen mutta ehkä kuitenkin hieman liian futuristinen ollakseen selkeästi poliittinen eläin. Hänen kantaaottavuutensa on enemmänkin henkilökohtaista kuin puoluepoliittista.

    Tiesittekö muuten että Majakovskin aivot painoivat 300 grammaa enemmän kuin Leninin? Heppu onnistui siis asettamaan suurmiehen naurunalaiseksi vielä kuolemansa jälkeenkin...!

    -Noora-

    VastaaPoista